unas universe

Pitkästä aikaa

2010-09-04T08:18:00.003+02:00

Siitä on aikaa, viime kerrasta. Joskus vain tapahtumia on enempi kuin niitä pystyy sulattelemaan, saati muistiin kirjaamaan. Ei mitään dramaattista, elämää vain. Tänä aikana olen istunut laiturin nokassa, nauttinut harvinaisesta Suomen kesästä, onkinut ahvenia ja ennen kaikkea särkiä, nukkunut pitkään mutta useimmiten liian vähän, haihatellut Helsingissä, loman loputtua palannut arkeen niin kuin meistä useimmat, suunnitellut aktiivista syksyä, reissannut Ranskaan Rhônen rannalle, syönyt paljon hyvää ruokaa, viettänyt monta hauskaa iltaa, torkkunut työpöydän ääressä dagen efter, pohtinut kovin paljon elämää ja toivonut sydämeeni mielenrauhaa. Se tulee kun on tullakseen - nyt mennään näillä ja vastataan ystävän kysymykseen: Miksi elämä on niin monimutkaista? - viisaampana kuin ollaankaan - että mikäli se oli olisi yksinkertaista, se olisi tylsää. Joskus elämä on.

Hetkessä eläjä

2010-07-24T18:43:00.004+02:00

Vastaanotin yhden kauneimmista kohteliaisuuksista, joita koskaan olen saanut. Hän sanoi minulle: Yritän oppia sinulta jotakin, jossa olet niin taitava. Olemaan läsnä tässä hetkessä.

Luulen ja sisimmässäni tiedänkin, että siihen taitoon olen kulkenut pitkän matkan. Aiemmin kun elin "sitten kun" ja "jos vain". Elämä on ovela opettaja. Se kun näyttää joskus kavalien esimerkkien kautta, että aina ei kannata odottaa siihen asti kun. Sinne voi olla liian pitkä aika.

En tiedä milloin aloin elää nyt, mutta se että jollekulle toiselle näytän esimerkkiä, on minulle ilon aihe. Yritän elää hetkessä, tarttua siihen ja olla läsnä, antaen elämän viedä. Huomisesta kun en tiedä - kukaan meistä - ja siksi on parempi pysytellä läsnä tässä päivässä. Juuri nyt.

Staycation

2010-07-18T15:50:00.004+02:00

Olen täällä, kun kaikki muut ovat jossain muualla. Lomalla.

Käyn töissä, pilatestunnilla, iltalenkillä, jäätelökioskilla, naapurikaupassa, kuninkaanlinnan puistossa, parvekkeella ja pomon kotona. Kastelemassa kukat ja tsekkaamassa postit sillä välin kun herra purjehtii Välimerellä. Minä en. En valita, vain totean. Joe Cocker laulaa 'Summer in the city' ja minä hyräilen mukana.

Tänään sain tietää, että olen trendikäs. Olo on heti kaksi astetta ehompi. Kotona tai sen läheisyydessä lomailu on saanut jopa oman määritteen Merriam-Websterin sanakirjassa: staycation. Tästä päätellen olen siis staycationer - ja vaikka tunnelmat ovat hieman kaksijakoiset, psyykkaan itseäni kaupunkikesän kannattajaksi Dannyn kanssa: katu kuuma kaupungin, ja mä vaikka kärsinkin, sen miksi hylkäisin.

Juksaan vähän, myönnän. Porkkanana tuleva elokuu ja viikon pituinen metsä-, järvi- ja mökkiloma. Miksi tyytyä yhteen, kun voi saada molemmat?

Sivustakatsojan kesä

2010-06-27T09:59:00.005+02:00

Kesäkuu on soljahtanut ohitseni ilman että sitä edes oikeastaan huomasinkaan. Joskus elämä on sellaista, antaa sen vain viedä, ihmetellen itse vierestä. Ikään kuin sivustakatsojana. Jotakin on kuitenkin jäänyt mieleeni ja mielen pohjalle ajatteluttamaan:

- kesä on niin hento; sireenit lakastuivat nopeasti ja jasmiinin kukka tuoksuu jo takapihalla
- päivät menevät nopeasti kun työssä on paljon tekemistä - ja useimmiten kivaa
- tänä vuonna en paljoa kesälomaile, mutta sain säälistä viikon Suomi-lomaa elokuulle
- Oslo on niin kaunis kesällä - mikäpä kaupunki ei olisi?
- mutta mielen varjostavat joka päivä työmatkan varrella näkemäni narkomaanit, jotka varmasti valitsisivat toisin jos voisivat
- sain siitä oivalluksen: ehkä se on juuri se joka tekee tekee elämästä rikkaan ja rosoisen kauniin. Vastakohdat. Joskus rajutkin. Kaunista ei voi nähdä ilman rosoisuutta siinä vierellä.
- tänä kesänä en ole päässyt lyömään jäätelönsyöntiennätystäni, ja se huolestuttaa minua hieman
- Kuninkaanlinnan puisto aamuvarhaisella on salainen puutarhani
- tosin en turhan usein siellä aamuvarhaisella vaeltele, mutta säilytän muiston siitä yhdestäkin kauniista kerrasta
- moni kaukana asuva tärkeä on kesälläkin mielessäni - ja siksi vähän lähempänä
- joku tulee minua tännekin katsomaan, jo ensi viikolla
- ja läheisistä puheen ollen, luin Paolon kauniin ajatuksen ja otin sen heti omakseni: Important meetings are planned by souls long before the bodies see each other.

Kyllä tästäkin vielä hyvä tulee. Rosoisen kaunis kesä.

Epäkorrektisti kivaa

2010-06-12T09:18:00.010+02:00

Vietin muutaman päivän kahden työkaverini kanssa Ranskassa ja Sveitsissä, aivan Geneven kupeessa järven rannalla. Genevessä ihailimme Euroopan parhaiden kokkien kisailua sen kaikkein parhaimman tittelistä Bocuse d'Orissa - kokkimaailman epävirallisessa maailmanmestaruuskilpailussa - jossa iän hiastama mutta aina niin sympaattinen, elävä legenda Paul Bocuse ojensi Euroopan voittopokaalin Tanskan Rasmus Kofoedille.

Juhlahumusta siirryimme Ranskan puolelle idylliseen Divonne les Bainsin kylpyläkaupunkiin. Päivän verran hikoilimme seminaarissa ja kuuntelimme saman työn kanssamme jakavien kokemuksia ja tilanneanalyysejä Pohjois-Afrikasta, Lähi-idästä ja Euroopan halki aina meille Pohjolaan saakka. Illan tullen valtaosa lähes 50:stä osanottajasta lähti kotimatkalleen, mutta huomasimme muutaman seminaariosanottajan tehneen kanssamme saman ratkaisun jäädä vielä yhdeksi yöksi rauhalliseen maalaiskaupunkiin.

Tuntematta sen paremmin seuralaisiamme kutsuimme heidät illalliselle järven rannalle ja istuimme pyöreän pöydän ääreen. Keskustelu liikkui turvallisissa aiheissa kuten valkoviinin raikkaudessa ja alkuruokien upeassa maussa - aina siihen pisteeseen asti kunnes ymmärsimme pöydän ympärillä istuvien taustojen todellisen värikkyyden. Aivan sattumalta, toisiamme tuntematta olimme päätyneet viettämään iltaa yhdessä, me saman työn jakavat Kreikasta, Kyproksesta, Israelista, kollegani Norjasta, unkarilainen pomoni ja minä. Ja pitihän se tulla, pomoni suusta: se poliittisesti epäkorrekti kysymys liittyen lähi-idän herkkääkin herkempään tilanteeseen. Koko pöytäseurue vaikeni ja tunnelma sähköistyi. Pomoni oli vain tarpeeksi tyhmänrohkea esittääkseen kysymyksen, joka meidän kaikkien mielenpäällä oli ollut joka tapauksessa.

Vastauksen tullessa tunnelma kuitenkin kuin taikaiskusta vapautui, ja aloimme puhua oikeasti. Uskonnosta, elämästä, ihmiskohtaloista. Filosofoimme kukin oman kulttuuriperimämme perusteella vaikka emme olleetkaan yhtä mieltä kaikesta. Päinvastoin, juuri tarinoiden ja mielipiteiden erilaisuus teki keskustelusta mielenkiintoisen. Istuimme pitkälle yöhön asti ja jaoimme unohtumattoman kokemuksen. Yhden mieleenpainuvimmista ja epäilemättä meistä useimmille.

Opin taas elämästä jotain uutta. Joskus on ihan hyvä välttää Käytöksen Kultaisen Kirjan korrekteja oppeja - ja esittää nimenomaan ne epäkorrektit kysymykset. Juuri silloin voi saada oikeita vastauksia, niitä jotka vapauttavat tunnelman - ja opettavat elämästä erilailla ja rikkaammin lisää.

Vaunukoira ja kirjakaupan kissa

2010-06-06T10:00:00.006+02:00

Kun olin pienen pieni, mikään ei olisi ollut niin hienoa kuin oma lemmikki. Rakastin varauksetta kaikkia vastaantulevia pörrökarvakoiria, arrogantteja naapurin kissoja, Kallen upeaa suomenhevosta nimeltä Painarin Tyttö ja jopa perhetutun - sananmukaisesti - mitäänsanomatonta kilpikonnaa. Mitään näistä en kuitenkaan voinut saada omaksi, perheen allergia piti siitä tehokkaasti huolen. Opin jo silloin, ettei kaikkea elämässä voi saada. Se jo itsessään - niin kipeältä kuin se silloin saattoi tuntuakin - oli terveellinen opetus muutoin niin määrätietoiselle pikkuneidille.

Myöhemmin itsenäistyttyäni ymmärsin, että oma lemmikki olisi hyvinkin mahtunut elämääni - enhän enää elänyt eläimille yliherkän lapsuudenperheeni keskellä. Elämäntapaani ei lemmikki kuitenkaan ole myöhemminkään mahtunut. Keskimääräistä aktiivisempi reissujalka ja epäsäännölliset työajat ovat tehneet kissan tai koiran hankkimisen mahdottomaksi. Näinkin voi elää.

Toisinkin on. Tuttavani päätti elää lapsettomana, mutta hankkia labradorin noutajan. Molemmat olivat täysin tietoisia päätöksiä. Muutaman vuoden koiraelämän jälkeen huomaan kuitenkin koirasta tulleen se lapsi, jonka hän päätti olla hankkimatta. Koiran kuvien määrä ja laatu, sekä lemmikin 'inhimillistäminen' hipovat rajaa, joka on hiuksenhieno ja vaikea määritellä sairaalloiseksi vai täysin normaaliksi, lemmikkiään palvovan omistajan käytökseksi.

On upeaa, että lemmikki voi tarjota seuraa yksinäiselle, lohdutusta sitä kaipaavalle, aktiivista lenkkiseuraa ja pyyteetöntä yhdessäoloa omistajalleen. Uskon myös vakaasti lemmikkieläimen terapeuttiseen vaikutukseen, tosiasia joka on tieteellisestikin todistettu. Monet eläimet ovat älykkäitä individualisteja - kuten Essaouirassa kohtaamani kirjakaupan kaunotarkissa - ja niillä on täysin yhtäläinen oikeus hyvään elämään kuin perheen muillakin jäsenillä.

Ranskanperunani meinasi kuitenkin juuttua väärään kurkkuun eilen iltapäivällä terassilla istuessani, kun viereisessä pöydässä istunut täysin tavallinen, keski-ikäinen norjalaispariskunta teki lähtöä lastenvaunujen kanssa, joiden kuvittelin sisältävän pariskunnan lapsenlapsen.

Vaunusta kurkisti minulle hyvästiksi arvostaan hyvin tietoinen kääpiökoira.

Viisuhuumaa

2010-05-28T21:38:00.005+02:00

Kaikenmaailman euroviisufanit ovat vallanneet Minun Osloni ja laskevat minuutteja finaaliin, joka tärähtää käyntiin tasan vuorokauden kuluttua Fornebyssä. Jo viikkojen ajan on viisuja tullut joka tuutista, niin tv:n, radion kuin lehtien välityksellä - ja viime päivät jopa parvekkeen oven kautta. Artistit kun soittavat livenä 'viisuvillagessa' harva se ilta.

Muutama vuosi sitten asuessani Helsingissä en nähnyt kaupungissa järjestettyjä euroviisuja edes television välityksellä. Uskomatonta kyllä, huomenna pukeudun äidiltä perittyyn aitoon 60-luvun retropaljettitunikaan, heitän kaikki euroviisuestot parvekkeelta tuuleen ja suuntaan kulkuni pääkallopaikalle Telenor Arenalle. Kerran elämässä!

Marrakech

2010-05-23T10:40:00.011+02:00

En tiedä edelleenkään, mikä Marrakechissa teki suurimman vaikutuksen? Ehkä joku näistä - tai juuri ne kaikki, yhdessä?

Appelsiinit. Missään ei mehu ole maistunut niin hyvältä, ei ennen eikä jälkeen.

Lamput. Useinkaan ei ole ollut niin vaikea valita. Kaikista kauniista sitä kaikkein kauneinta.

Medinan soukit. Pommittivat ohikulkijaa huumaavilla väreillä, tuoksuilla, mauilla.

Aarrekaupat. Jos joskus perustaisin oman, tiedän mistä hakisin inspiraatiota - ja myytävää.

Menneisyys. Kaikki ikuisuuden ikäinen on niin kaunista.

Linnut. Alfred Hitchcock inspiroitui Marrakechin linnuista, ja syystä. Valtavia haikaroita, suloisia pääskysiä, pikkuvarpusia - ja vain Afrikan taivas rajana.

Vihreys. Kaiken rosoisen keskellä pilkahdus vehreitä elämän värejä.

Vastakohdat. Viiden tähden satuelämää keskellä medinaa.

Aitous. Viiden tähden loistolla on aina kahdet kasvot ja aitoutta oikeammin kuvastava takapiha.

Ruoka. Tarjonta lamaannutti myös katukissat.

Värit. Kaupungin coolein Docker.

Riadit. Puhtaanvalkoinen vastakohta kaikelle värikylläisyydelle, Riad Chi-Chi.

Kohtaamispaikka. Maaginen Djemaa El Fna.

Moments to remember. La Mamounian huumaavat GT, illallinen ja puutarhat - ja pienen hetken luulin kuulevani Doris Dayn laulavan Que sera, sera...

Ihmiset. Katsoivat ikään kuin ohitseni ja pitivät välimatkaa. Kuitenkin sain olla tervetullut heidän maailmaansa. Edes siksi pieneksi hetkeksi.

Uskon palaavani takaisin.

Ja, vi elsker dette landet!

2010-05-17T10:21:00.005+02:00

Juuri näillä hetkillä lasten ja torvisoittokulkueet lähestyvät Kuninkaanlinnaa, jonka parvekkeella kuningasperhe tervehtii kansalaisia. Tänään on Norjan kansallispäivä, vuoden merkittävin ja vaikuttavin juhla. Kuulen musiikin pauhun tuplana, suorasta lähetyksestä television kautta ja parvekkeen oven kautta, kuninkaanlinnanmäeltä. Kansallislaulu 'Ja vi elsker dette landet' kaikuu monesta suunnasta. Kaaos ja ihmispaljous on melkoinen, mutta siihen olen viime päivinä tottunut.

Itse olen jossain ihan muualla. Marrakechin medinan kapeilla kujilla - tai Essaouirassa, sinisen meren rannalla. Vaikka olen fyysisesti täällä, omassa kotona, mieleni ei ole vielä laskeutunut. Ehkä hyvä niin, että arki koittaa vasta huomenna. Ehdin hieman panna asioita päässäni järjestykseen ja hahmottaa niitä kaikkia tuhansia mielikuvia ja vaikutelmia, joilla kaikkia aistejani Marokossa pommitettiin. Sitä se nimittäin oli, Marokko. Yltäkylläinen. Hyvässä ja pahassa.

Kirjoitan kun tiedän mistä aloittaa. Nyt seuraan hetken kansallispäivän humua, mutta en tiedä uskallanko ulos ollenkaan. Taidan hiiviskellä sisällä ja laittaa kuvia järjestykseen. Mielessäni ja tietokoneella.

Hurra Norge!

Matkalla Marrakechiin

2010-05-01T10:02:00.004+02:00

Vuosi sitten kesäkuussa eksyin Lyonin vanhan kaupungin hämärille kujille ja löysin sieltä aarteen. Astuin sisälle aarrekauppaan, joka oli täynnä ihmeitä kuin tuhannen ja yhden yön sadusta. Elegantin antiikkisen kirjoituspöydän takana istui putiikin elegantin ranskalainen omistaja, jonka kauppa oli Marokon mattoja, tossuja, lyhtyjä, lamppuja, tangiineja ja tuoksuja täynnä.

Löysin oman aarteeni, marrakechilaisen teekannun, joka vain odottaa kyyhötti hyllyllään että joku Pohjolan kulkija saapuisi kesäkuisenä iltapäivänä juuri siihen lyonilaiseen kauppaan ja veisi kannun mukanaan. Kaikki aamuni siitä päivästä lähtien ovat käynnistyneet marrakechiläisen teekannun avulla, ja voin vain kuvitella millaisen elämän se on läpikäynyt ennen kuin se päätyi keittiönpöydälleni koristeeksi ja käyttöesineeksi.

Lähden siitä ottamaan selvää aivan pian. Putiikinpitäjä kun kysyi kannua paperiin kääriessään, olenko koskaan käynyt Marrakechissä ja sai vastaukseksi ein. Sinun pitäisi, se on maaginen, sanoi hän.

Niinpä nyt lähden, viikon päästä. Ja tuskin maltan odottaa.

Niko ei ole enää täällä

2010-04-25T08:59:00.004+02:00

Matkasin syksyllä kerran paikkaan, kuvankauniille saarelle keskellä turkoosinsinistä Välimerta. En siellä ollut käynyt aivan liian moneen vuoteen. Ja sitä ennen monta kertaa, jokaisen kerran jättäen ison jäljen sydämeen ja monta mukavaa muistoa mieleen. Siksi halusin nyt palata, nähdä mitä vuodet ovat saaneet aikaan. Ihmisissä ja talojen julkisivuissa. Nostalgiatrippi siis.

Tunsin tutut reitit, keskustan kohtaamispaikat, meren ja timjamin tuoksun. Kaikki oli niin kuin ennen. Mutta ei kuitenkaan. Kasvot olivat vaihtuneet, eivätkä vain kaupungin. Yritin löytää erityisesti eräitä, tuttuja kasvoja, jotka olemassaolollaan lämmittivät mieltäni. Lähdin etsimään häntä, Hyvää Ihmistä, joka minut aina otti avosylin vastaan. Nikoa, Nikon paikasta, Nikon rannalta.

Löysin kyllä oikean paikan, vaikken sitä ihan heti samaksi tunnistanutkaan. Kaikki siinä ympärillä kun oli muuttunut. Kasvanut. Vanha rouva naapurista ilahtui, kun kysyin Nikoa. Teki vaikutuksen, että olin täällä jälleen, niin monen vuoden jälkeen. "Mutta Niko ei ole enää täällä", hän sanoi ja kyynel ilmestyi kuin varkain silmänurkkaan. Hänen, ja minun.

Menin Nikon rannalle, tuijotin horisonttiin ja lähetin kauniin ajatuksen Nikon muistolle. On jännä palata sinne, missä luulee ajan pysähtyneen ja kaiken olevan kuin silloin ennen - ja huomata, että elämä on mennyt eteenpäin sielläkin. Ja se, jonka luuli aina olevan, ei enää ole olemassa ollenkaan.

Oli niin kuin olisin menettänyt jotakin arvokastakin. Oikeasti luulen, että se oli vain oma muistoni jonka menetin. Ajasta, paikasta, ihmisistä. Aina ei ole hyvä palata menneeseen, vaan antaa vain menneisyyden elää omaa elämäänsä. Pitää muistot sellaisina kuin ne silloin olivat. Syntyhetkellään.

Enää en palaa rannalle. Jätän sen sinne ja tiedän aaltojen yhä lyövän rantahiekkaan, tuulen hyväilevän kasvojani lempeästi, auringon nousevan idästä ja laskevan horisonttiin, kaskaiden sirittävän pimeän tullen. Mutta nyt, minun ajatuksissani, Niko ei ole enää siellä. Eikä mikään ole niin kuin ennen.

Huuto

2010-04-17T11:42:00.009+02:00

Äärimmäisolosuhteissa ihmisen kekseliäisyys ja omatoimisuus mitataan. Nykyajan eurooppalaiselle äärimmäisolosuhteeksi voi muodostua esimerkiksi islantilaisen tulivuoren purkautuminen, joka vaikuttaa jo kolmatta päivää monen elämään. Ystäviäni on tällä hetkellä jumissa mm. Rio de Janeirossa ja Wienissä - luksusongelma heille, mutta monen kohdalla kysymys voi olla jopa elämästä tai kuolemasta. Ambulanssihelikopterit ovat Norjassa tällä hetkellä parkissa, ja tämänkaltaisen geografian omaavassa maassa asialla on julman suuri vaikutus hädän hetkellä.

Aamun lehdessä oli haastateltu tuttujen ja tuntemattomien ajatuksia tulivuorenpurkauksen seurauksista. Norjan matkailuyhdistyksen johtaja on loukussa Islannissa ja odottaa malttamattomana - ajankohtaa tietämättä - kotiinpääsyä lasten ja töiden pariin. Tunnettu kirjailija Jan Kjærstad lähti research-reissulle Pariisiin, ja vaikuttaa kovin tyytyväiseltä muutamasta lisäpäivästä huhtikuisessa Pariisissa - toisin kuin vaimonsa, joka epätoivon vimmalla yrittää fiksailla vaihtoehtokuljetusta miehelleen Oslosta käsin. Kjærstad onkin nyt ilmoittautunut paikallisen iltapäivälehden organisoimaan liftausrinkiin ja toivoo pian saavansa takapenkkipaikan Osloon. Aftenpostenin politiikan toimituksen esimies istuu parhaillaan matkalla Amsterdamista Osloon hollantilaisen tulppaanirekan kyydissä.

Kruununprinssimme Haakon jäi jumiin Lontooseen, mutta toimeliaana nuorena miehenä hyppäsi auton kyytiin ja ajoi aina Kööpenhaminaan saakka kuningatar Margaretan 7-kymppiskekkereille. Haakon lähetti facebookissa kuvatodisteita matkan varrelta, ja totesi viikon olleen kontrasteja täynnä: prinssi ehti kokea Dubaissa maailman korkeimman rakennuksen Burj Khalifan sekä loppuhuipentumana automatkan Lontoosta Kööpenhaminaan kansanauto Volkswagen Transporterin kyydissä.

Vaikuttaa siltä, että joskus arvaamattomat luonnon voimat herättävät ihmisissä uutta yhteisöllisyyttä, mikä on kaiken hädän keskellä positiivinen seuraus muutoin varsin ikävästä tilanteesta.

Tämän päivän lehdessä julkaistiin myös kuva tulivuoren "kasvoista". Mieleeni tuli väistämättä eräät toisetkin hätää kuvastavat kasvot. Edvard Munchin "Skrik"-teoksessa mies huutaa hätäänsä ulos, vähän samalla tavalla kuin eräskin tulivuori läntisellä naapurisaarellamme juuri tällä hetkellä.

Stranded in Oslo

2010-04-15T19:57:00.003+02:00

Hassua, miten puoli maailmaa - tai ainakin Eurooppa - menee sekaisin, kun tulivuori purkautuu puhisten Islannissa.

Tänään piti olla kevään viides aurinkopäivä. Tulikin samea ja tulivuorenkatkuinen päivä joka sekoitti monet matkasuunnitelmat. Onneksi ei minun, minä en lennä lähipäivinä minnekään vaan yritän viettää haaksirikkoutuneen viikonloppua Oslossa.

Siltä nimittäin vähän tuntuu, haaksirikkoiselta. Vaikka en ole edes lähdössä minnekään, jo pelkkä ajatus siitä että lentokoneet eivät lennä, aiheuttaa lievää yksin autiolla saarella -tunnelmaa.

Kun ei voi valita ollako täällä vai lähteäkö jonnekin muualle. Olen siis täällä, monien muiden tavoin, ja odotan milloin tuhkapilvi hälvenee.

Paras pyhä

2010-04-05T09:47:00.003+02:00

Rakastan kaupunkiani ja aivan erityisesti juhlapyhien aikaan. Silloin Oslo tyhjenee oslolaisista, jotka matkaavat vuorille, rannikolle, etelään tai Thaimaahan. Minä en. Minusta täällä on silloin aivan parasta olla, ja etenkin pääsiäisenä.

Tänä pääsiäisenä keksin, että pääsiäinen on lempipyhäni. Se on rauhoittumisen, hiljaisuuden ja kevään juhla. Kuin todisteena siitä huomaan kotitalon edustalla kevään ensimmäisen krookuksen puskeneen mullasta esiin ja ihmisten iloksi. Se on keltainen, aivan kuten pääsiäisenä kuuluukin. Ja vaikka oslolaisten poissaollessa kaiken maailman matkaajat ovat vallanneet tutut kulmani ja vuononrannan, niin otan paikkani minäkin. Auringossa, Aker Bryggellä.

Nautin vapaudesta vielä tämän päivän ja arjen tullen odottavat uudet tuulet. Eikö se ole hyvän loman merkki kun mieli vetää jo takaisin arkeen?

Sinuiksi

2010-04-03T08:55:00.002+02:00

Luin lomalla Umayya Abu-Hannan kirjan "Sinut", joka on kokoelma palestiinalaistaustaisen toimittajan ja monitoimipersoonan ajatuksia, kolumneja, anekdootteja ja kokemuksia - Suomesta. Kaksikymppisenä, vuonna 1981 Suomeen muuttanut nuori nainen kohtasi erilaisen Suomen, kuin mitä se tänään lähes kolmekymmentä vuotta myöhemmin on. Kirja on siten myös tarina kehityksestä, joka Suomessa ja suomalaisissa vuosien varrella tapahtuu. Yksi asia vaikuttaa kuitenkin muuttumattomalta, seurattuani nyt viikon verran päivänaktuelleja puheenaiheita Suomi-lomallani: maahanmuutto ja erilaisuus puhuttavat yhä.

Opin kirjan kautta sen, minkä oikeastaan tiesin jo ennestään. Suomessa esiintyy joskus julmaakin arkipäivän rasismia erilaisuutta kohtaan, ilmenipä erilaisuus ihmisen taustana, ihonvärinä tai hiusten kiharuutena. Se sai ajattelemaan omaa suhtautumistani erilaisuuteen, kasvettuani hyvin "valkoisessa" ympäristössä, jossa eksoottisin lisäväri oli naapurin rouvan italialainen aviomies. Lapsuuteni Suomessa, siellä missä juureni ovat, syntyperään liittyvä erilaisuus herätti lähinnä hellyttävää mielenkiintoa, mistä todisteena marokkolaisen koripallovalmentajani ylitäydet koristunnit. Ne muutamat paikkakunnalle muuttaneet ulkomaalaiset olivat ympäristön piriste, jotka kaikki tunsivat ja joiden taustat tiedettiin tarkkaan. Ja uskon, että heistä pidettiin jollakin tavalla jopa erityistä huolta, kun olivat tehneet rohkean valinnan muuttaa juuri meidän keskuuteemme.

Naiivia kyllä, aloin nähdä värejä vasta muutettuani muualle, heterogeenisempään ympäristöön. Tajusin, että ihmisen lähtökohdilla ja ihonvärillä ON merkitystä. Valitettavasti. Olen seissyt yökerhon jonossa afrikkalaisystäväni kanssa Hampurissa, ilman lupaa sisäänpääsyyn - samalla kun ohitsemme soljui virta saksalaisia sisälle "täyteen" paikkaan. Sen kaltaiset kokemukset avaavat silmät näkemään erilaisuutta tavalla, jota ei itse edes osannut ajatella.

Olen asunut useampaan otteeseen ympäristössä, jossa itse olen se muukalainen, muualta tullut, aksentilla puhuva. Se opettaa ja lujittaa, kasvattaa luonnetta. Ja se pitää itse kokea, ymmärtääkseen miltä se tuntuu. Jännä kyllä, huomaan hakeutuvani useimmiten muiden muukalaisten seuraan ja viihtyväni siinä parhaiten. Erilaisuus yhdistää ja antaa perspektiiviä.

Elämä Oslossa on värien kyllästämää ja rikasta. Erilaiset kulttuurit värittävät kaupunkikuvaa ja kyllä, myös törmäävät aika ajoin yhteen. Rasismi on tuttu peikko myös täällä, ja se voi ilmetä mitä julmimmallakin tavalla. Toivottavasti 15-vuotias ghanalaistaustainen Benjamin ei kuollut turhaan, kun uusnatsitaustaiset nuoret puukottivat hänet kymmenisen vuotta sitten täällä Oslossa. Benjaminin tarina jäi elämään ja sai Michael Jacksonin omistamaan Invincible-albuminsa Benjaminille sanoilla: May we continue to remember not to judge man by the color of his skin, but the content of his Character.

Kaunis lause, jossa kiteytyy erilaisuuden ydin ja rikkaus. On hyvä ja helpompi elää sinuina itsensä ja muiden kanssa. Yritän elää sen mukaan.

Finnhits

2010-03-25T19:06:00.003+01:00

Opiskeluaikoina olin kesätöissä Helsingissä. Mukanani matkassa oli myös silloinen paras ystäväni, jolla oli äveriäs Audi ja Audissa upeat stereot.

Kun pääkaupungin elämä alkoi kiristää päätä, saatoimme ajaa ympäri kaupunkia kesäyössä ja huudattaa täysillä - kyllä, luette oikein - Finnhitsejä! Kuusamo... (Ja ei, en ole Kuusamosta kotoisin. Tämä legendaarisen Dannyn legendaarinen biisi nyt vain sattui olemaan mukana kyseisellä Finnhits 3 -kokoelmalevyllä, joka oli aivan ehdoton suosikkimme. Ja levyn "paras piisi" oli tietenkin Kuusamo, joka antoi terävää vastapainoa Helsingille, "savuiselle ja sumuiselle kaupungille, jossa ihmiset eivät tunne edes naapuriaan. Kaikilla on kiire. Harva täällä hymyilee. Tahdon olla vapaa ja hengittää havun tuoksua...")

Kuusamo tuli elävästi mieleen kun eksyin vähän puolihuolimattomasti youtubeen ja finnhits-sivuille. Ja arvatkaa, mikä on soinut päässäni nyt puoli iltaa?

Tilanteeseen loistavasti sopivaa musiikkia. Lähdenhän aamulla aikaisin hengittämään havun tuoksua. Suomeen.

Eläköön - aina ja ikuisesti - Finnhits!

Kädetön

2010-03-22T19:56:00.002+01:00

Painoin läppärin power-nappulaa viikonlopun mittaisen tauon jälkeen, vain huomatakseni että koneen voimat olivat vähissä. Jopa olemattomat. Se kun ei reagoinut enää sitäkään vähää, mitä viime viikolla.

On pitkä aika siitä, kun viimeksi olin koneeton. Kulunut viikonloppu sujui vapaaehtoisessa koneettomuudessa, hyvässä seurassa Tukholmassa. Oli virkistävää olla riippumaton - niin facebookista kuin muista nettirutiineistani.

Mutta viikonloppu oli tarpeeksi, ja arkeen palatessani ajattelin voivani palata myös kuvieni, kirjoitelmieni, meilin, blogien ja ystävieni pariin, netin ja koneeni välityksellä. Kone päätti toisin, ja on tällä hetkellä matkalla valmistajan pajalle. Myyjäsetä epäili kovalevyn rikkoutuneen. Katsoi minua kovin myötätuntoisesti, kun ilmiantoi epäilyksensä. Lohduttavaa, varsinkin kun varmuuskopiointi ei ole ollut se merkittävin vahvuuteni.

Onneksi on lainakone, jota saan omistajan armosta aina välillä - paino sanalla välillä - käyttää. Mutta muuten olo on kädetön. Osa minua on koneen myötä poissa ja pohdin, pitäisikö voimakkaasta reaktiosta huolestua. Huolestuin ainakin silloin, kun konekauppias varoitti huoltokäynnin voivan kestää jopa kuukauden. Siis kuukauden...

Tukholmaan

2010-03-17T12:01:00.005+01:00

Kolme päivää vieraalta ja uudelta tuntuvaa vapautta takana ja elän eräänlaista välitilaa. Työni vanhassa työpaikassa päättyi kunniakkaasti ja pidän ihan omaa lomaa nyt seuraavat kolme viikkoa. Luksusta, mutta myös ihan tarpeellista. On hyvä säätää mieli ja kroppa uusille taajuuksille ja uusien tehtävien pariin - ja kerätä aimo annos energiaa siinä välissä.

Energiaa kaipaisi puolitoista vuotias läppärinikin, joka ikään kuin uuden elämänvaiheen kunniaksi sanoi sopimuksensa irti maanantaiaamuna. Uhmaikäisen ruutu pimeni kesken naputtelun, ja on sitä tehnyt siitä lähtien. Jos en jostakin pidä, niin oikuttelevista masiinoista jotka nakkelevat niskojaan minulle. Niskojaan saa nakella, mutta vain aiheesta, ja uhkailenkin masiinaani lähtemällä mac-ostoksille. Ei ole toistaiseksi auttanut. Toivottavasti myyjälle lähetetty selväsanainen emaili auttaa ja kone pian saa kaipaamansa huolenpitoa.

Minä lähden sillä välin Tukholmaan, vanhan kaupungin kujille ja löytämään joitakin uusiakin. God dag Stockholm, täältä tullaan! (Niin ja tähänhän lataisin tietysti aiheeseen sopivan kuvan vanhoilta reissuiltani - mikäli oma koneeni vain olisi hieman yhteistyökykyisempi...)

I hate to say goodbyes

2010-03-14T07:57:00.010+01:00

Menneellä viikolla olen rakentanut takanani poltettuja siltoja uudelleen - ja sanonut uusia heiheitä, siltoja polttamatta.

Torstaina rakensin uuden sillan kahden ystävän välille kohdatessani hänet, jonka kaksi vuotta sitten menetin. Lähtöni tuolloin oli dramaattinen mutta välttämätön, ja kyseessä oli moninkertainen menetys, koska kyseessä oli ihmissuhteen lisäksi työsuhde. Lähdin työpaikasta, joka olisi jatkuessaan imenyt energiani aivan tyhjiin - ja menetin samalla elämästäni ystävyyssuhteen, esimieheeni. Nyt hän tarttui kaksin käsin käteeni, katsoi syvälle silmiini ja pyysi anteeksi. Sitä että lähdin, sitä että pidin mahdottomana jäädä, ja sitä että menetimme toisemme. Mutta mehän istumme tässä nyt, kasvotusten, ja se on se millä on merkitystä, vastasin.

Lauantaina oli toisenlaisten hyvästien aika. Halauksia, lahjoja, lämpimiä lauseita, hymyjä ja pieniä, suolaisia kyyneleitä. Lähden eteenpäin uusia työhaasteita kohti ja jätän taakseni joukon suloisia, hyviä ihmisiä. Syvällä sydämessäni myös toivon, että jostain luopuessaan jotain hyvää tulee tilalle. Vaikka sitten pienen hetken kuluttua.

Hyvästien jättö voi olla myös pieni egotrippi itsessään, ja kaikki kauniit sanat eiliseltä tuoreina mielessäni odotan jännityksellä tulevaa. Kuinka raastavan rehellistä on, kun läksiäiskortissa lukee "kaipaamme sinua pirun paljon"? Olisivat sen kirjoittaneet suomeksi, mutta tulkinosaan joutunut puolisuomalainen poikaystävä ei ollut muistanut mitä jævlig on suomeksi. Ihan hyvä niin, se kuulosti paremmalta norjaksi, vastasin.

Tunteiden täyttämä ja opettavainen viikko takana, ja sain jälleen tärkeän muistutuksen siitä, että minkä taakseen jättää sen edestään löytää.

I hate to say goodbyes - that's why i just say: till we meet again.

Ihan vähän elämästä

2010-03-11T11:07:00.006+01:00

Aika ajoin on halu kirjoittaa, mutta sanat puuttuvat. Ne oikeat. Silloin on lupa lainata niitä, jotka on jo kerran kirjoitettu. Jonkun viisaamman toimesta. Tänään on sellainen päivä. Ja tällaiset lainatut lauseet.

As we grow up, we learn that even the one person that wasn't supposed to ever let us down, probably will. You'll have your heart broken and you'll break others' hearts. You'll fight with your best friend or maybe even fall in love with them, and you'll cry because time is flying by.

So take too many pictures, laugh too much, forgive freely, and love like you've never been hurt. Life comes with no guarantees, no time outs, no second chances. You just have to live life to the fullest, tell someone what they mean to you and tell someone off, speak out, dance in the pouring rain, hold someone's hand, comfort a friend, fall asleep watching the sun come up, stay up late, be a flirt, and smile until your face hurts.

Don't be afraid to take chances or fall in love and most of all, live in the moment because every second you spend angry or upset is a second of happiness you can never get back.

Peetu & The Snowboard Mama

2010-03-07T17:24:00.007+01:00

Suomalainen minussa herää henkiin helpoimmin silloin, kun puheenaihe siirtyy designiin, Nokian kännyköihin ja kyllä, kaikesta kliseisyydestään huolimatta, suomalaisten urheilusuorituksiin.

Rakastan suomalaisia designklassikoita, uuden polven muotoilijoita ja iittalan tunnuslausetta Against throwawayism (jota tulisi soveltaa niin moneen muuhunkin elämänalueeseen!) Kymmenen Suomen ulkopuolella eletyn vuoden jälkeenkin näen Nokian kännykän yhä ikiomana suomalaisuuden symbolinani enkä voisi kuvitellakaan kantavani taskussani iPhonea. Ja vaikka isänmaallisuus minulle on jotakin aivan muuta kuin pettymys suomalaisten olympialaismitalisaalista kohtaan, niin tunnen häpeilemätöntä ylpeyttä synnyinmaani puolesta silloin, kun kanssani saman maan passia kantava kansalainen voittaa kultaa, rahaa tai pokaleita urheilusuorituksensa perusteella. Ja varsinkin silloin, kun suomalainen voittaa "muuten-aina-maailman-parhaat-norjalaiset"!

Näin kävi tänään, kun suloinen olympiahopeamitalisti Peetu Piiroinen voitti Oslossa järjestetyn, Terje Håkonsenin aikoinaan perustaman The Oakley Arctic Challenge snowboard-kilpailun ja sen myötä TTR maailmanmestarin tittelin. Olin paikan päällä tapahtumaa seuraamassa, ja coolista olemuksestani (tai ainakin vilpittömästä siihen pyrkimisestä) sain Viikingiltä kiitokseksi kommentin: "Näytät ihan snowboard...mamalta!"

Ehkä snowboard babeksi määrittelyn raja kulkee 25 ikävuoden alapuolella ja oikeanlaisessa (snowboard)katu-uskottavuudessa, mutta tämä snowboardmama yritti kannustusjoukoissa parhaansa ja tuloksena oli Peetun upea, ansaittu ykkössija. Eli voitto kotiin vaikka kannustusjoukkojen tyyliuskottavuus paikoitellen ontuikin. Hyvä Peetu!

Le printemps!

2010-03-03T15:38:00.004+01:00

Tänään on kevään ensimmäinen päivä. Päätin niin ja näin taivaalla auringon. Tuntuu että viime kerrasta on kovin pitkä aika. Ilmassa on aitoa maaliskuun tuntua, talitintit visertävät ja kaduilla kulkiessaan voi saada päähänsä jääpuikosta. Lumeen jäätynyt fillarikin odottaa sulaa asfalttia!

Olen viettänyt ihmeellistä keskiviikkoista vapaapäivää ja saanut monta merkittävää asiaa hoidettua. Kaksinkertainen kahvilavisiitti, tulppaanien osto, lääkäritsekkaus, kirjan lukeminen, meilien kirjoittelu, itsekseen hymyily ja ihan turha syöpöttely ovat kuuluneet kevätpäivän repertoaariini. Vielä vuoroaan odottavat pilatestunti ja henkilöstöpalaveri. Aktiivinen mutta ehkä juuri siksi mukava (kevät)päivä. Lisää näitä!

Odottavan aika

2010-02-27T09:59:00.007+01:00

Odotan kesää, mutta ihan ensin kevättä, pääsiäistä Suomessa, ystävän ja läheisten jälleennäkemistä, Tom Fordin 'A Single Man'-elokuvaa Gimlen elokuvateatterissa kera punaviinin, nykyisen työni päättymistä ihan pian, pientä hengähdystaukoa siinä välissä, lumen sulamista, jännittävältä vaikuttavan uuden työn alkua, tuleviin työkavereihini paremmin tutustumista, uusien ja mielenkiintoisten asioiden opiskelua, minulle oikeanlaisen vastauksen - olipa se mikä tahansa - sisältämää tärkeää kirjettä postista, työmatkaa syvälle Rhônen laaksoon Tain l'Hermitageen, kevään ensimmäistä aurinkopäivää, ensi keskiviikon pilates-tuntia, viinitentin tuloksia Lontoosta, veljen visiittiä Osloon, Aksjonen-kirjan loppuratkaisua, tämän aamun aamupalaa ja sitä että Hän jonka kanssa elän tätä elämää heräisi pian ja voisimme lähteä kaupungille etsimään Katsuji Wakisakan Marimekolle 39 vuotta sitten suunnittelemaa kangasta 'Kumiseva', johon ihastuin, koska se muistutti minua ihmeellisellä tavalla Istanbulista.

Hollantilaiset tutkijat olivat päätyneet tutkimuksessaan siihen johtopäätökseen, että se ei ollut itse loma, joka teki tutkimushenkilöt onnelliseksi. Onnellisimmillaan he olivat lomaa odottaessaan.

Odottavan aika ei ole pitkä. Kun on jotain mitä odottaa.

Aksjonen

2010-02-21T11:07:00.005+01:00

Ystävästäni tuli tällä viikolla Kirjailija. Hänen kymmenen vuotta työn alla työstynyt esikoisromaaninsa näki päivänvalon, kun se tiistaina julkaistiin norjalaisen kustantamon Gyldendalin toimesta.

Romaani on trilleri, jonka tapahtumat sijoittuvat suomalaisiakin koskettavaan YK:n rauhanturvaajien maailmaan, 90-luvun alun Libanoniin. Sen lisäksi "Aksjonen" elää vuotta 2010, jolloin kirjan päähenkilö kokee menneisyyden tapahtumien kietoutuvan nykyaikaan ja tämänhetkiseen maailmantilanteeseen mitä aktuelleimmalla tavalla. Julman ironista, että juuri samaan aikaan "oikeassa elämässä" merkittävä hamas-johtaja murhataan Dubaissa mitä erikoisimmalla tavalla, niin kuin mediat ovat meille viime päivinä kertoneet. Joskus todellisuus voi olla jopa tarua ihmeellisempää!

Ystäväni kirja julkaistiin tiistai-iltana, jolloin me kannustusjoukot kokoonnuimme kustantamon upeaan aulahalliin seuraamaan julkistustilaisuutta. Paikalla oli kymmenen kirjansa julkaisseen - vanhan konkarin ja muutaman debutantin - ystäviä sekä muuta verkostoa, ja saimme kuulla kirjailijoiden itsensä lukevan otteen kirjastaan. Joku oli saanut kustantamon kapean neulansilmän läpi julkaistavaksi novellikokoelman, toinen runokokoelman, kolmas kertoi äitinsä saattohoidosta ja neljäs paljasti myyneensä rikosromaaninsa julkaisuoikeudet Yhdysvaltoihin ja Iso-Britanniaan. Erilaisia tarinoita ja kohtaloita.

Kirjoittamisellakin voi siis parhaassa tapauksessa elää, mutta kaikista ei tule Sofi Oksasia tai Jo Nesbøjä. Silloin on parasta pitää kiinni päivätyöstään, ainakin toistaiseksi. Vaikka kirjailijaystäväni on oikeasti paikallisen elinkeinoelämän työnantajajärjestön informaatiopäällikkö, paljasti hän eräässä haastattelussa haaveilevansa työhuoneen vuokraamisesta nuhjuisesta marrakechiläisestä vierasmajasta, jossa voisi keskittyä kunnolla seuraavan romaaninsa kirjoittamiseen. Se kun on jo työn alla. Lähdemmekin pienellä ystäväjoukolla toukokuussa etsimään Marrakechiin sitä piilomajaa, jossa Kirjailija voi löytää kirjoitusrauhan ja hyvät puitteet uuden romaanin tarinalle.

Sitä odotellessa keskityn tähän tarinaan, joka on tähän mennessä vienyt hyvin mennessään.

Cavalleria Rusticana

2010-02-13T23:29:00.005+01:00

Olin ehkä kuusivuotias, kun sain ensimmäisen viuluni. Sitä seurasi toinen. Sitten taloon tuli piano. Ja saksofoni. Jota en osaa vieläkään soittaa. Niitä kahta ensimmäistä instrumenttia kyllä. Tosin vuosien myötä ja harjoittelun puutteessa taidot ovat ruostuneet, mutta musiikki jäi elämääni elämään soiton hiljentymisestä huolimatta. Se on ollut lähestulkoon pysyvintä mitä omistan ja intohimoistani uskollisin - vain intohimon kohde on vaihtunut. Vähän niin kuin elämässä joskus muutenkin. Elämäntilanteiden ja mielialan mukaan.

Jos joskus joutuisin järkyttävän ja toivottavasti epätodennäköisen valinnan eteen – luopuisinko mieluummin näkö- vai kuuloaististani - olisi valinta vaikea joka tapauksessa. Mutta musiikin hiljentyminen sisälläni olisi pieni kuolema itsessään.

Kasvoin isoveljen raskaan musiikkimaun ja Metallican rytmissä, fanitin J. Karjalaista jo kymmenvuotiaana, opin soittamaan Bachia ja Sibeliusta, rakastamaan romanttista Puccinia ja laulamaan ruotsiksi Ledinin, Nilssonin ja Dahlgrenin kanssa. Siivousmusiikikseni valikoitui Faith No More ja nuoruudenrakkauteni tunnariksi Whitesnaken Is This Love. Myöhemmin musiikkimaailmaani eksyi myös Chris Bottin trumpetti ja minut viekoitteli Claude Challen kiehtova musiikki. Kun tänä päivänä katson levyvalikoimaani ja Spotifyn soittolistojani, ei sieltä oikeastaan puutu kuin country. Tai ei oikeastaan sekään, sillä opiskelukaverini Janne sai minut aikoinaan ymmärtämään Garth Brooksin suuruuden.

Monikaan kirja tai elokuva – tai edes kertomus elävästä elämästä – ei ole kyennyt synnyttämään sellaisia tunneskaaloja kuin musiikki parhaimmillaan sisälläni herättää. Siksi minut hyvin tunteva kysyikin Marizan fado-konsertista palattuani: ”Itkitkö?” Itkin. Sillä lailla ihan hiljaa, onnen kyyneleen verran. Vaikka en upean Marizan portugalin kielisiä tekstejä aina ymmärtänytkään, ymmärsin kuitenkin täysin mistä ja miksi hän lauloi. Sitä se parhaimmillaan on - kaunis, hyvä musiikki. Tunteiden kanavointia. Surun tai ilon, onnen ja epätoivon. Se rauhoittaa mielen tai saa energian virtaamaan, tarpeen mukaan. Jättää jälkiä sieluun ja nostaa arjen yläpuolelle kun sitä tarvitsen. Niin kuin hyvän ystävän seura.

(Kaikista kauneinta on liian monen joukosta vaikea valita, mutta aika korkealle listallani pääsi jo monta vuotta sitten tämä: Intermezzo italialaisen Mascagnin traagisesta oopperasta Cavalleria Rusticana. Olisin sen valinnut häämarssiksenikin, mikäli sulhanen ei olisi niin hanakasti pistänyt kampoihin. Oopperan tarinan rakastavaisille kun ei tarinan lopussa käy hyvin. Ihan hyvä perustelu, joten annettakoon anteeksi!)

Musta aukko seinässä

2010-01-30T07:30:00.004+01:00

Muutama vuosi sitten asuin vuoden verran Suomessa, Punavuoren sydämessä Helsingissä. Soma kaksioni satavuotiaassa jugendkivilinnassa oli kompakti ja tarpeeni tyydyttävä; täytin neliöt sohvalla, futonilla, pitkällä tammisella ruokapöydällä (jota yhä ikävöin), neljällä tuolilla sekä veljen lahjoittamalla megaluokan stereosysteemillä, joka takasi huippuäänentoiston lempimusiikilleni. Tyylini oli siis jotakuinkin minimalistinen ja sai säännöllisesti huomautuksia vierailtani. Erityisesti ihmetystä herätti mustan laatikon puuttuminen. En omistanut televisiota.

Vuoden kuluessa elin omassa kuplassani, jonka informaatiotarpeen täyttivät Robertsin sammaleenvihreä retroradio sekä internet. Kotona ollessani poltin kynttilöitä hämärtyvässä illassa, tuijottelin kattoon tai kadun toiselle puolelle hinduyhteisön hartaushetkeä seuraten, luin, kuuntelin musiikkia - paljon musiikkia - ja nautin rauhasta ja levollisuudesta. Tai kävin uimassa. Taloyhtiössäni kun oli uima-allas. Luksusta. Televisiottomuudesta tuli minulle luksusta.

Opin elämään ilman television tuomia etuja - uutisia, koukuttavia sarjoja, brittihuumoria, suomen kielen kuulemista - mutta mieleeni tuli tästä lapsuudenystäväni, jonka perhe ei osittain uskonnollisista, osittain eettisistä syistä omistanut televisiota. Tämä johti siihen, että ystäväni istui televisiomme edessä noin joka toinen ilta, tuijottaen tuota maagista laatikkoa ja seuraten lempisarjojaan, mäkihyppyä, ihan mitä vain. Onko niin, että se mitä ei voi saada, sitä haluaa kaksin verroin enemmän? Itse en osannut kaivata sitä minkä itse olin valinnut pois.

Osloon palattuani ja nykyiseen kotiimme muutettuamme oli olohuoneeseemme eräänä päivänä ilmestynyt entistä televisiota huomattavasti valtavampi laatikko. Viikinki oli tehnyt ihan itsenäisen päätöksen ja hankkinut viisikymmentäjotain tuumaisen mustan ilmestyksen, joka on oikeastaan siitä päivästä lähtien ollut nonstoppina päällä Viikingin kotona ollessa. Mies perustelee hankintaansa sillä, että televisio on hänen työnsä ja työn olemassaolo puolestaan riippuvainen siitä, että norjalaiset katsovat televisiota. Totta kyllä, mutta itselleni on jäänyt tuo Helsingin vuoden riippumattomuus päälle. En seuraa mitään sarjaa aktiivisesti, uutisetkin päivitän enimmäkseen netissä. Jos sattumalta huomaan hyvän talk shown, konsertin tai brittisarjan tulevan, teen kyllä poikkeuksen sääntööni, mutta muuten olen televisiosta vapaa sielu.

Manchester Unitedin tykittäessä stadionin pauhun säestämänä maalin - tai ohi sen - laitan kuulokkeet korvilleni, avaan Spotifyn, valkkaan mielialaan sopivaa musiikkia ja käytän aikani johonkin muuhun. Näinkin voi elää.

Horisontteja

2010-01-17T10:06:00.006+01:00

Hakeudun aina veden äärelle, sinne missä mieli lepää ja näen horisonttiin. Olipa horisontti keskisuomalaisen järven vastarannalla, Elbe-joen toisella puolella tai siellä, missä Atlantin toisella puolella on vain Amerikka.

Vesi - pieni järvi tai suuri valtameri - on pieni elinehto minulle, sille että voin vapaasti hengittää. Olen aina asunut veden äärellä, enimmillään viiden minuutin matkan päässä, ja jo pelkkä tietous veden läsnäolosta tekee siitä todellisen. Toisin on ollut ainoastaan kerran, päädyttyäni asumaan Saksan Hannoveriin, vähäisen veden äärelle. Olin kuin kala kuivalla maalla ja viikonlopuiksi hakeuduin Hampuriin. Elben ja Alster-järvien luo.

Monet lempipaikoistani maailmassa ovat rantoja, joilla olen istunut ja päästänyt ajatukset lentämään. Moni solmu on auennut ja asioille tullut oikeat mittasuhteet ja raamit. Ehkä juuri kaukaisuudessa häämöttävän horisontin ansiosta. Monenlaisia vesiä ja erilaisia horisontteja.

Bosporinsalmen rantakahvilassa Istanbulissa, Euroopan laidalla Portugalin Estorilissa ja Cascaissa, kuvankauniin Keiteleen rannalla Keski-Suomessa, Elben rumankauniilla rannalla rahtilaivojen äärellä tai Nizzan kivisellä rannalla talvisena iltapäivänä, hyvässä seurassa ja merituulen puhdistaessa mielen ja ajatukset.

Kun elämä tuntuu tylsältä, epäoikeudenmukaiselta tai muuten vain ankealta, suljen vain hetkeksi silmäni ja olen jollakin noista, lempirannoistani. Kuulen aaltojen pauhun ja lokkien kirkunan, haistan suolaisen meren ja lempeän järven, tunnen tuulenvireen kasvoillani ja näen kirkkaana horisontin. Ja sen pienen hetken kaikki on hyvin todellista. Olen siellä, jollakin lempirannoistani, ja elämä on taas hyvin.

Karisman kanssa samassa pöydässä

2010-01-10T11:41:00.006+01:00

Vietin illan karismaattisen miehen seurassa. Siis toisen sellaisen, kun ykkösvalintani Viikinki oli vaihteeksi kekkuloimassa Urheilugaala-kokkareilla kaiken jähmettävän pakkasen keskellä Lillehammerissa.

Itse puolestani söin erinomaisen herkullisen illallisen ravintola Orossa keittiömestari Terje Nessin taiteillessa patojen ja kasareiden varressa. Vietimme työpaikkani pikkujouluja hyvän ruoan, juoman ja seuran parissa, ja tuo karismaattinen herrahenkilö on kaksimetrinen, melkein viisikymppinen, yltiöpäisen rikas ja (siitä huolimatta) äärimmäisen rakastettava tanskalaisherra, josta tuli pomoni muutama kuukausi sitten.

Lauantaina oli viimein hetki viettää laatuaikaa työporukalla, hengähtää hetki joulun väistyttyä tieltä ja tutustua paremmin - puolin ja toisin. Ymmärsin entistä paremmin sen, että uusi pomoni on ennen kaikkea karismaattinen ihminen. Sellainen harvinainen yksilö, joka huoneeseen astuttuaan kääntää kaikkien päät, vaikkei sanaakaan sanoisi. Sellainen, joka näkee jokaisen, ja sinut nähdessään tunnet olevasi Maailman Tärkein Ihminen. Sellainen, joka saa muut hiljenemään sanoessaan jotain, ja jonka sanomaa kuunnellaan. Pitipä siitä tai ei.

Näin kuvailisin eilisillan seuralaistani, ja siksipä inspiroiduin etsimään lisää tietoa karismasta. Sana tulee kreikan kielestä kharisma - lahja tai pyhä, jumalallinen kyky - ja viittaa harvinaisiin ihmisluonteen piirteisiin joita voidaan kuvailla äärimmäisenä charmina, magneettisena vetovoimana tai myötäsyntyisenä käytöksenä joka ilmenee vahvana ja sofistikoituneena kykynä kommunikoida useammalla tasolla. Mielestäni kovin mielenkiintoista!

Karismaa on yleisesti tunnustettujen kriteereiden puutteessa lähes mahdotonta määritellä yksityiskohtaisesti, mutta karismaa käytetään usein kuvaamaan henkilöä, joka omaa lähes "yliluonnollisen" kyvyn hurmata, johtaa, ylipuhua, inspiroida ja/tai vaikuttaa toisiin ihmisiin. Samoin karismaattiset henkilöt keräävät herkästi osakseen huomiota ja ihailua - tai vastavuoroisesti jopa vihaa - juuri näiden erikoislaatuisten kykyjensä tuloksena.

Myönnän häpeilemättä, että karismaattisen ihmiset kiehtovat minua ja lähipiiriini kuuluu, ja on aina kuulunut, useampikin sellainen. Juuri se, että karisma on sisäsyntyistä - ei opittava kyky tai taito - tekee siitä kiehtovan. Tiedän kokemuksesta, että karismaattisen ihmisen läsnäolo voi olla jännittävää, koukuttavaa, haastavaa, väsyttävää - ja juuri siksi niin mielenkiintoista. Uskon, että ilman kaikkia niitä ristiriitaisia mutta karismaattisia henkilöitä ympärillämme, elämä olisi kovin paljon köyhempää.

P.S. Aikeenani oli oikeastaan kirjoittaa ikuislempiaiheestani, täällä nyt niin aktuellista "norjalainen työmoraali, sen mahdollinen puute ja sairauspoissaolot" - mutta eilisillasta inspiroituneena koin karisman kovin paljon hauskemmaksi. Karismaattista sunnuntaita myös Sinulle!

Lainatuin lausein

2010-01-03T10:35:00.004+01:00

Mottoni alkaneelle vuodelle kirkastui vieraillessani blogimaailman yltäkylläisessä ja joskus niin armottoman hyviä viisauksiakin pursuavassa maailmassa. Olen nimittäin päättänyt, että tästä vuodesta tulee hyvä vuosi - ja aion elää sen mukaan.

Kohtalolle ja muille sattumuksille emme tietenkään mitään voi, mutta miten tähän kaikkeen suhtaudun, se on ihan minusta itsestäni kiinni. Ja muualta lainattu viisaus tulee olemaan - toivottavasti myös silloin kun ei niin paljon siltä tunnu - johtotähteni kaikkina tulevina päivinä ja kuukausina:
Your happiness is the result of your own effort.

Annoskateutta

2010-01-01T20:33:00.003+01:00

Vaihdoin vuotta ja vuosikymmentä kotoisissa maisemissa, turvallisesti mamman ruokapöydän ja herkkujen ääressä Suomessa. Mitä tekee ulkosuomalainen - vähän tapojeni vastaisesti yleistäen - kun pääsee kuukausien taukojen jälkeen asioimaan S-Marketiin tai ainakin nautiskelemaan niistä herkuista, jotka ovat niin kovin ominaisia Suomelle?

(Vastauksessa kannattaa huomioida se, että keskiverto-oslolainen ruokakauppa on eurooppalaisessa vertailussa häntäpäässä mitä tulee ruokakauppojen valikoimiin, kun taas suomalaiset ovat Euroopan ylintä kastia. Kulinaristimaa Ranskan ja Suomen ruokakauppojen valikoimat ovat kaikkien eurooppalaisten vertailujen huippua, kun taas Euroopan "viimeinen" EU:n ulkopuolinen länsimaa Norja retuuttaa siellä listan häviäjäpäässä, vaikka muuten onkin aina kaikessa maailman paras. Tämä on tutkittua faktaa, ei ainoastaan oma mielipiteeni!)

Tämä Oslon-asukki siis haalii uudenvuoden Suomi-lomallaan ostoskärryn täyteen sellaisia herkkuja kuin viiliä, Aurajuustoa, ruisleipää, Valion jogurtteja, kainuulaista leipäjuustoa, Fazerin salmiakkisuklaata, Valion lakritsijäätelöä ja menee aivan päästään pyörälle viimeistään kermahyllyn kohdalle! Meillä Norjassa on tarjolla yhden ja saman valmistajan kuohukerma ja ruokakerma. Kuinka helppoa ja yksinkertaista! Ei tarvitse seistä seitsemää minuuttia meijerituotehyllyn edessä ja lukea tetrojen kyljestä mikä niistä 37:stä eri kermatuotteesta oli se sopivin mamman kermaperunoiden valmistamiseen...

Kotona jääkaapilla, erityisesti iltasyöpöttelyn aikaan, huomaan samoin ulkomailla elelevän veljeni ja itseni välillä lievää annoskateutta. "Mitäs sä syöt?" on vakiolause, kun toinen meistä kuulee jääkaapin oven sulkeutuvan hetkellisen rapistelun jälkeen. Vaihdamme tärkeää informaatiota siitä, kuinka Vaasan Ruispalat maistuvat erityisen hyviltä Koskenlaskijan ja amerikkalaisten suolakurkkujen kanssa, kun taas veljeni joutuu kala-allergiansa vuoksi kieltäytymään yhdestä maailman suurimmista herkuista: muikunmädistä. Todellinen annoskateus ilmenee silloin, kun toinen on keksinyt kombinaation, jota toinen ei enää voi jääkaapin tähteiden huvennuttua koota. Tai mikäli toinen meistä on keksinyt jotakin kauan sitten unohdettua mutta, ah, niin hyvää. Miksi minä en tuota keksinyt?

Pian on edessä taas matka hillittyjen, hallittujen ja neutraaleiden norjalaisten markettihyllyjen ääreen. Siispä lopetan tämän kirjoittelun tältä erää tähän ja haen vielä yhden hiivaleipäviipaleen mamman korvasienikastikkeella höystettynä ja nautiskelen sen kera espanjalaisen tempranillon. En minä nälkää näe Norjassakaan, mutta nautiskelenpahan vielä hetken näistä herkuista kun voin. Nyt hyvää yötä!

Aarrekartta

2009-12-27T11:44:00.005+01:00

Vuoden vaihteet ovat aina hieman ristiriitaisia. Näinä päivinä eletään eräänlaista välivaihetta,enkä ainakaan itse tiedä keskittyisinkö paremmin vanhan summaamiseen vai uuden suunnitteluun. Huomaan, että vastahan vuosi vaihtui ja edessä olivat ne 365 sivua täyttämätöntä kalenteria. Ja katsoessani taakse päin nähdäkseni millä ne kalenterin päivät oikeastaan täytinkään, ymmärrän ajan singahtaneen Hornetin nopeudella taas tähän päivään, uuteen vuoteen ja sen suomiin mahdollisuuksiin.

Ehkä petän kenties kaikkein eniten itseäni, mutta tänään päätin listata muutaman lupauksen – ennen kaikkea itselleni – niistä asioista, joiden toivoisin toteutuvan tulevana vuonna. Ehkä se, että kirjoitan ne näin julkisesti ylös, tekee niistä eräänlaisen ”Unan aarrekartan”, jonka toteuttamiseksi alitajuntani tekee sitten kaksin verroin töitä. Lupaan summata vuoden kuluttua, mikä oli lupauslistan saldo!

Vuonna 2010 toivoisin/haluaisin/suunnittelen/aion/lupaan:
1) Matkata maagiseen Marrakechiin. Vanha toive, joka syntyi muutamien elämänviittojen osoittaessa tuohon kaupunkiin - ja juuri elämä on opettanut kuuntelemaan tarkkaan sen antamia vinkkejä. Myös Viikinki ymmärsi yskän; liput on varattuna ja koneeseen nousee eräänä toukokuisena aamuna myös kaksi hyvin läheistä ystäväämme.

2) Jatkaa pilates-treenausta. Siitä pitänee moraalisen huolen se tyyris jäsenmaksu, joka katoaa kuukausittain tililtäni PilatesRoomin rahasampoon. Mutta lähes tulkoon mikään ei myöskään voita sitä autuasta tunnetta mielessä ja kehossa, joka seuraa tunnin treeniä - joten treenailun jatkaminen ei ihan täysin vastenmielistäkään ole. Vaatinee vain itsekuria, ja myös sitä aion kehittää tulevana vuonna!

3) Löytää uusi työ. Tai mahdollisesti yhdistää nykyinen jonkun toisen kanssa. On aivan upeaa tehdä töitä, kun saa tehdä töitä sellaisen asian parissa josta todella pitää ja jolle ”palaa” – olipa se ihan mitä tahansa. Kokemusta on siitäkin, joten tiedän miltä se parhaimmillaan tuntuu. Sitä tunnetta yritän päästä maistamaan taas tulevana vuonna.

4) Päästää sisäisen taiteilijan vapaaksi. Menneisyyteeni kuului kaikenlainen taiteilu, kunnes aikuisuus pisti stopin sille tehokkaasti. Toivon voivani alkaa taas taiteilla, tavalla tai toisella – ja sehän on ihan vain itsestäni kiinni, joten mikäs minua estää?

5) Käydä WSET Intermediate-viinikurssin. Viimeinkin! Sitähän olen yrittänyt viimeiset kolme vuotta. Olen varmasti ainoa hassu joka maksaa kalliin koulutuksen ihan itse – muut kurssilaiset saanevat sen työnantajan kustantamana – mutta tässä on haave jota olen havitellut pitkään ja rahaa säästänyt sen päivän varalle, että kurssi viimeinkin toteutuu. Tammikuussa se toteutuu, ja mikäli pääsen viiniopetuksen makuun, niin ehkäpä jatkan opintoja eteenpäinkin…

6) Matkata vähän lisää, ja vaikka matkakassa ei varsinaisesti pullota, niin aina saa haaveilla matkoista New Yorkiin, San Franciscoon ja Roomaan. Haluan näyttää New Yorkin Viikingille, Viikinki haluaa näyttää San Franciscon minulle – ja Rooma… Kukapa ei haluaisi Roomaan?!

7) Vuorata eteiskäytävämme seinät kirjahyllyillä. Parin vuoden projekti, jonka toteuttamista kellarissa odottavat sadat kirjat ovat jo innolla odottaneet. Rakastan kirjoja, ja kaikki rakastamani kirjat ansaitsevat paraatipaikan seinän peittävillä hyllyillä – ei kylmässä kellarissa.

8) Kutsua hyvät ystäväni Osloon Espoosta, Amsterdamista ja ison meren takaa ja koota heidät tapaamiseen, josta ollaan puhuttu aivan liian pitkään kovin vähäisin seurauksin. Ja useammin toivoisin voivani tavata Tukholman Jota! Minulla on hyvin vähän niitä, joita voin kutsua Ystäväkseni, ja ne vähäiset asuvat kovin kaukana. Mutta tärkeintä on tietää, että he ovat olemassa – ja vielä parempaa, mikäli he joskus vielä ovat ihan samassa kaupungissa, samaan aikaan.

9) Antaa elämän viedä ja elää entistä paremmin tässä hetkessä ja vähän vähempi menneisyydessä, huomisessa, ensi viikossa, vuodessa tai tulevassa elämässä.

10) Toteuttaa ne haaveet joita en tässä uskalla ”ääneen” kirjoittaa koska pelkään, että ne haaveet menevät silloin rikki ja menettävät merkityksensä. Ne ovat oikeastaan niitä tärkeimpiä haaveita, jotka pitävät elämänliekkiä yllä ja elämänilon mielessä. Pidetään niistä hyvä huoli ja ajatellaan niitä aina aika ajoin, niin ne voivat jopa joku päivä toteutua. Silloin kun sitä ehkä vähiten odottaa.

Hyvää, onnellista ja merkityksellistä uutta vuotta Sinulle
toivoo Una

Hyviä ajatuksia

2009-12-25T10:01:00.008+01:00

Samaan aikaan kun joulurauha levittäytyi suloisenpehmeänä lumipeitteenä kaupunkini suojaksi, yritin rauhoitella pulssiani ja saada rauhan mieleen minäkin.

Eilen ymmärsin, että ehkä minulla on kaikki kuitenkin ihan hyvin, juuri nyt. Huomisesta en tiedä. Ei kukaan. Mutta sen tiedän, että itselläni on perusasiat ihan kunnossa, kun ajatukset harhailevat vähän väliä niiden luona, joilla ei ole.

Mietin heitä, monien joukossa. Pieni urhea Martine viettää viimeistä joulua kauniin, urhean äitinsä kanssa. Sen ainoan. Joku menettää pian kauneimman aarteensa, elämänkumppaninsa ja lapsensa äidin. Ja silti, elämän on jatkuttava.

Heitä on monta, lähellä ja kaukana, tuttuja ja vähän tuntemattomampiakin. Tiedän, että juuri näinä päivinä kun kaiken pitäisi olla hyvin ja onnellisesti, se ettei siltä tunnu, tuntuu sitäkin kovemmin. Ehkä siksi en ole koskaan erityisen paljon pitänyt niistä vuoden juhlista, jolloin kaikilla tulisi olla ihan virallisesti hauskaa tai hyvä olo. Hyvä olo, mieli ja kohtalo eivät seuraa kelloa tai kalenteria.

Moni on ajatuksissani. Lähetän hyviä, lämpimiä, positiivisia ajatuksia moneen suuntaan ja osoitteeseen. Ehkä jo sekin auttaa.

Joulujuttuja

2009-12-21T11:18:00.004+01:00

Aloitin maanantain mitä mainioimmalla tavalla: aamukahvilla maailman parhaimman kahvigurun, entisen kollegani Robertin, seurassa. Liian monta vuotta oli kulunut viime kerrasta, ja niin pitkään ei tule menemään seuraavaan kertaan. Sitä toivoimme molemmat. Jännittävää tavata ihminen, joka on ollut suuri osa elämää muttei ole sitä enää. Se koskettaa aina!

Vielä kolme intensiivistä, pakkasen puremaa työpäivää jäljellä ja rauha laskeutunee myös Oslon Vikaan. Olemme Viikingin kanssa jo edellisvuosina luoneet oman, näköisemme joulun. Siihen kuuluu paljon hyvää ruokaa, mukavia viinejä, lempisuklaata, vähän ja hyvin harkittuja lahjoja, koukuttavia kirjoja, viestejä kaukana asuville ystäville sekä joulupuhelu Suomeen, kävelyretkiä ympäri autiota kaupunkia ja kaiken taustalla tunnelmaan sopivaa musiikkia.

Ruokalistalla on Viikingin valmistama riisipuuro ja aattoillan pinnekjøtt, itse vastaan joulupäivän ateriasta joka perinteisesti on ankkaa hyvillä hepeneillä. Nam, nam! Ja toivottavasti tämän vuoden ankka voidaan nautiskella Brunello di Montalcinon seurassa. Jälkkärikahviksi Robertin paahtimon Kaffan Kenya Karagotoa.

Uskon että silloin elämä on hyvää!

What happens in Berlin...

2009-12-19T10:28:00.006+01:00

Oma Viikinkini on sellainen mies joka on matkannut maailman ääriin ja kaikkialle siltä väliltä. Kuitenkin maailmassa on yhä sellaisia yllättäviäkin paikkoja, joihin Viikingin jalanjälki ei ole ylettänyt. Kuten Berliini. Tai sen lähistöllä sijaitsevat keskitysleirit.

Mitä tekeekään Viikinki, kun työnantaja uhoaa pitämättömillä lomilla ja edessä on luksusongelma: mihin matkata kun työt on loppuvuoden osalta tehty ja Osloonkaan ei huvittaisi jäädä? Viikinki tilaa lennot Berliinin joulunalusviikolla ja lähtee keskitysleirikierrokselle. Se on kuitenkin aivan oma tarinansa ja ansaitsee arvoisensa raamit kerronnalle. Tässä keskityn ainoastaan siihen, mitä voi tapahtua yksinäiselle miespuoliselle matkaajalle Berliinissä (tai varmasti missä tahansa kaupungissa!) yön pimeinä tunteina:

Viikinki on joviaali mies joka tulee juttuun vaikka puuseipään kanssa, koska kieliohaasteetkaan eivät useimmiten pääse muodostumaan ongelmaksi asti. Hänellä kun on ilmiömäinen kommunikaatiokyky ja tämän seurauksena mies päätyy mitä ihmeellisempiin tilanteisiin, kuten vaikka juomaan itsensä hienoiseen suomalaistyyliseen sake-huppeliin suomalaisen Annelin kanssa Jumalan ja turistien hylkäämässä japanilaisessa vuoristokylässä. Kun Anneli ja Viikinki nyt sattuivat olemaan ainoat samaan aikaan kylään eksyneet turistit.

Berliinissä Viikinki puolestaan päätyi jokseenkin monimutkaisten kontaktien - joihin sisältyi vanhempi indonesialainen rouva, keski-Turkista kotoisin oleva ruotsia puhuva leidi ja Viikingistä kiinnostunut miespuolinen tarjoilija - kautta sujuvasti jonon ohi Berliinin yöhön kalliiseen, ei Viikingin maun mukaiseen jetset-yökerhoon. Paikan mojitot olivat kuitenkin ”parhaita mitä koskaan olen maistanut” ja niinpä Viikinki jäi istuskelemaan baaritiskin ääreen ja imeskelemään pillillä jääpaloja tyhjästä mojito-lasista. Pian viereen istahti jumalaisen kaunis, tyylikäs afrikkalaissyntyinen nainen, ja Viikinki ja Afrikan Kuningatar alkoivat jutustelemaan löytäen pian yhteisen sävelen. Viikinki kertoi elämästään, näin myös Kuningatar, ja pian leidi tilasi Viikingille vielä yhden mojitonkin. Jutun juurta riitti ja viimein Kuningatar kysyi, kuinka paljon Viikinki maksaisi seksistä hänen kanssaan. Silmääkään räpäyttämättä urosleijonan itsetunnon omaava Viikinki heitti pallon takaisin ja kysyi, kuinka paljon Kuningatar maksaisi seksistä Hänen kanssaan.

Ja tulipa tämäkin asia nyt selvitettyä: Viikingin arvo oli 500 euroa.

(Nythän on niin, että tämä on se kotona kerrotti siisti versio tapahtuneesta ja noudatan kuulemaani orjallisesti.) Siispä Viikinki kertoi Kuningattarelle olevansa väärä mies mikäli Kuningatattarella oli edellisen tyylisiä odotuksia hänen suhteensa (oikea vastaus!) mutta Viikinki jäi mielellään vielä jutustelemaan Kuningattaren kanssa. Tämä tuntui sopivan Kuningattarelle, ja lupasipa hän jopa Viikingille majapaikan, ihan maksutta siis, mikäli hän koskaan tulisi uudestaan Berliiniin (mitä jään jännityksellä odottamaan!) Yhdessä nämä kaksi tämän jälkeen katsastivat paikan tarjonnan ja Viikinki osoitti tyylikästä pukumiestä, joka ihan varmasti olisi oikea mies Kuningattarelle.

Kun Viikingin ja Kuningattaren tiet viimein erosivat ja Viikinki tajusi nukkumaanmenoajan tulleen, näki hän osoittamansa pukumiehen ja Kuningattaren yhdessä. Ohittaessaan pariskunnan ja nyökätessään hyvästit Kuningattarelle, Viikinki pysäytettiin päättäväisesti Kuningattaren toimesta. Tämä kun halusi esitellä Viikingille uuden seuralaisensa Wolfgangin. Tämä sai Kuningattarelta kuulla hänen ystävänsä Viikingin olevan ”hyvä mies”.

Niin minustakin.

Menetettyä aikaa etsimässä

2009-12-16T08:57:00.002+01:00

Tarina viime päivien merkillisyydestä... Juostuani päivän töissä edes takaisin päätin ottaa hengähdystauon ja istahtaa konttorilla tietokoneen ääreen ns. virallisen työajan päätyttyä klo 17. Hoidettavana oli vino pino meilejä ja yhteydenottoja ja naputtelin tunnin ajan sormet savuten konetta, kunnes kuuden aikaan palasin kiireisten kollegoideni pariin. Yksi heistä huomautti, että tajuan kai että kello on seitsemän. Ei, kello on kuusi! vastasin naputtaen uskollisen Seikoni lasia joka nakutti tasaisesti eteenpäin kuin vain uskollinen Seikoni voi pari viikkoa sitten tehdyn pariston vaihdon jälkeen tehdä. EI! Kello ON seitsemän, väittivät kaikki kolme ja osoittaakseen olevansa oikeassa näyttivät kännykän kelloa joka osoitti seitsemää.

Ajattelin kyseessä olevan kavala käytännön pila, jolla rakkaat kollegani yrittävät saada minut sekoamaan tunneissa ja minuuteissa ja elämässä ylipäätään ja pyysin heitä lopettamaan "työpaikkakiusaamisensa" koska olen siihen aivan liian väsynyt. Juuri silloin takaani kuului täysin ulkopuolisen henkilön ääni, joka napakasti totesi kellon todellakin olevan seitsemän. Ymmärsin kotiinlähdön hetken tulleen ja naurunremakan saattelemana poistuin estradilta.

Siirsin kelloni viisareita tunnin eteenpäin, joka ei ole minuuttiakaan tapahtuneen jälkeen jätättänyt - enkä ymmärrä tapahtuneesta yhtään mitään vieläkään. Olen menettänyt elämästäni tunnin enkä tiedä missä se on tai milloin sen menetin. Joskus maanantaina aamun ja iltakuuden eli siis seitsemän välillä. Metsästän menetettyä tuntiani edelleen hieman hämmentyneenä, mutta ymmärrän samalla, että taisin sen kuitenkin menettää lopullisesti enkä sitä takaisin saa.

Nautitaan siis näistä hetkistä ja jokaisesta minuutista - ja yritetään laskea ne tarkkaan.

Barackia ja pyykkejä

2009-12-09T08:40:00.005+01:00

Kun maailman mahtavin mies saapuu kylään, sulkee poliisi kaupungin kadut, hitsaa kiinni viemärin kannet ja pidättää varmuuden vuoksi pari jo aiemmin terroristeiksi epäiltyä pakistanilaistaustaista nuorta miestä. Ihan varmasti normihommia Obaman vierailun yhteydessä, missä tahansa maailman kolkassa. Näin myös meillä täällä Oslossa. Kaikki edellä mainittu on nimittäin jo tehty. Nyt vain odotellaan sekuntikellon kanssa Barack Obaman Air Force Onen laskeutumista Gardermoenin kentälle. Näillä näkymin se tapahtuu huomenna torstaina klo 8.45. Vähän siitä riippuen, mistä suunnasta Atlantin yllä tuulee...

Kontroversielli Nobelin rauhanpalkinnon myöntäminen Yhdysvaltojen presidentille herättää yhä paljon keskustelua, samaan aikaan kun mielenosoittajat ovat myös ilmoittaneet saapumisensa, läheltä ja kaukaa. Väitetään, että rauhanpalkinnon saajan lehdistötilaisuuksien peruuttaminen johtuu nimenomaan siitä, että itse juhlakalukin kokee tilanteen epämukavaksi. Mutta rauhanpalkinnosta on paha kieltäytyä, ja huomenna Obama sen saa. Ja Oslo on valmis.

Tiivis vuorokauden pituisen vierailun ohjelma sisältää vierailun Nobelinstituutissa, jossa Obama kuittaa palkinnon sekä palkintorahat - 10 miljoonaa SEK:iä - ennen kuin vuorossa ovat tapaaminen pääministeri Stoltenbergin kanssa sekä audienssi kuninkaanlinnassa. 952 onnekasta etuoikeutettua henkilöä mahtuu Rådhusetin saliin, jossa varsinainen palkinnonjakotilaisuus tapahtuu iltapäivällä. Perinteisesti rauhannobelisti on tervehtinyt kaupunkilaisia Grand hotellin parvekkeelta iltaseitsemältä, ja tungoksen keskeltä saattaa löytää minutkin huomenillalla, mikäli paikalle ehdin ennen kuin Barack jatkaa matkaa kuninkaan illalliselle.

Perjantaiaamuna puoli kaupunkia huokaissee syvään - helpotuksesta. Minäkin. Tilasin nimittäin sunnuntaina Erittäin Kalliin pyykkikoneen kaikilla hienouksilla ja sillä ehdottomalla edellytyksellä, että se kannetaan kotiini keskiviikkona. Vanha kun on jo täysin kaputt ja pyykkivuori sen kuin kasvaa. Eilen illalla sain adrenaliinihyppäyksen aiheuttaneen puhelun: "Emme voi toimittaa pyykkikonettasi Obaman vierailun vuoksi. Aikaisintaan perjantaina." Nobelin rauhanpalkinnon jaolla on siis vaikutuksensa, ihan omalla arkipäiväisellä ruohonjuuritasollanikin.

Telakalla

2009-12-05T17:46:00.003+01:00

Viime päivät ja seuraavat kolme viikkoa on elämä niin täyteen buukattu kaikenlaista - etenkin töitä - että ajatusten saaminen kirjalliseen ja jopa julkaistavaan muotoon vaikuttaa kovin haasteelliselta. Aiheita ei kyllä puutu, mutta niistä lisää heti kun saan hengähtää hetken ja keskittyä tekstiin.

Unan universumi on väliaikaishuollossa, telakalla. Mutta palaan kyllä asiaan ja joskus jopa asian viereen. Heti kun taas kykenen, toivottavasti hyvin pian.

Jännittävää ja kiireetöntä viikonloppua Sinulle ja vähän minullekin. Kuullaan taas!

Pampering Super Sunday

2009-11-29T08:25:00.004+01:00

Tänä aamuna heräsin heti kukonlaulun ja lehdenjakajan käynnin jälkeen, sytytin kynttilän ja kuuntelin kaupungin hiljaisuutta. Se on joskus hiljaisempaa hiljaisuutta kuin maalla, siellä keskellä kaikkia luonnon ääniä.

Tämän päivän pyhitän omalle hyvälle seuralleni, viettäen Luxus Pampering Super Sundayta. Aion lukea lehteä pitkään ja hartaasti, syödä kaloripommiaamupalan, suihkutella kuumalla vedellä luvattoman pitkään, päästä viimeinkin sisälle Linda Olssonin kirjaan Sonata for Miriam, kävellä Aker Bryggen ja Tjuvholmenin ympäri, istua hyvän hetken kahvilassa, puhua pitkään puhelimessa, katsella läpi kesän ja syksyn valokuvat, ehkä käydä elokuvissa ja kirjakaupassa, mutta ihan varmasti Daikain tunnin hieronnassa, minkä jälkeen olenkin käyttänyt kaikki vapaasunnuntain arvokkaat tunnit.

Parasta aloittaa nyt, niin ehdin ihan kaiken! Hyvää ja kaunista sunnuntaita, ihan meistä jokaiselle.

Vahinkolaukauksia

2009-11-27T08:29:00.005+01:00

Hampuri oli upea. Ja vaikka matka vei mehut naisesta, oli se kaiken univajeen arvoista.

Tein kaikkea sitä mistä olin haaveillutkin: vietin aikaa rakkaitten kanssa, tutustuin uusiin, erilaisiin ihmisiin, istuttiin ison pöydän ääressä nautiskellen Filipen portugalilaisista herkuista ja tummantäyteläisestä viinistä, käveltiin joka paikkaan ja takaisin, noustiin korkealle kirkontorniin, ihmeteltiin sataman suuruutta ja rumankauneutta sekä Hafencityn modernia arkkitehtuuria, todettiin että Reeperbahn oli sliipattu entistäkin perheystävällisemmäksi, huomattiin että naapuriin oli rakennettu valtavia toimistorakennuksia, otettiin vahinkolaukauksia (siitä lisää tuonnempana), tuoksuteltiin teelajeja sataman teemakasiineissa, ihailtiin Alsterin kauneutta ja rikkaiden hampurilaisten varmaa automakua, käytiin tsekkaamassa italialaislemppariravintolani Landungsbrückenillä (ja helpotuksekseni Massimo oli yhä olemassa!) sekä istuttiin laiskoina katukahviloissa.

Ja jo ennestään olemattomaksi osoittautunut shoppailukykyni kruunautui nyt niin trendikkään suklaanruskean, 1,99 euron kynsilakan hankintaan!

Sillä välin kun tein kaikkea tätä, oli blogikaverini Janne kysellyt missä olen tämän kuvan napannut:

Tässä haahuilee yön pimeinä, yksinäisinä tunteina R. matkalla Lyonin vanhan kaupungin sivukujalla sijaitsevaan hotelliimme. Ja kuva itsessään on edustava esimerkki oikeastaan kaikista ottamistani kuvista: kutsun niitä vahinkolaukauksiksi. En omaa laisinkaan valokuvaajan silmää, ainoastaan simppelin digikameran joka tekee työn puolestani.

Mutta vahinkolaukauksillanikin on merkityksensä: ne tallentavat kokemani hetken juuri sellaisena kuin sen itse koin. Kaikessa epätäydellisyydessäänkin.

Hampuriin

2009-11-19T09:34:00.003+01:00

Pian starttaan viikonloppumatkan yhteen niistä maailman paikoista, joissa sydän on aina kotona. Hampuriin.

Juhlin siellä läheistä, joka täyttää pyöreitä, tulee ihan miehen ikään. Tapaan vanhoja tuttuja, ja ehkä tutustun uusiin. Kävelen Elben rantapolkua, ihailen massiivisia rahtilaivoja, syön Massimon äyriäispastaa, istuskelen katukahvilassa, saatan eksyä tanssahtelemaan Reeperbahnin tanssiklubeihin, sieltä ehkä currywurst-jonoon aamun aikaisina tunteina, mistä jatkan auringon noustessa Fischmarktille ihmettelemään kaikkea mahdollista ja mahdotontakin. Kunnes on aika huilia hetki.

Tai sitten en tee niinkään paljoa, vaan nautiskelen vain hetken siitä että olen jossakin jossa on aina hyvä olla, ilman huolta huomisesta.

Brucheta

2009-11-17T21:35:00.006+01:00

Hassua, miten joskus näkee kaiken mustana. Töissä kaatuvat seinät päälle, kotona odottaa siivoamaton sekamelska, ulkona on pimeää lähestulkoon vuorokauden ympäri - minkä lisäksi siellä sataa. Taukoamatta. Kanssaihmiset lähentelevät nyrpeydessään huippulukemia, ja omakin naama on peruslukemia vakavampi.

Näin oli tänään. Minkä lisäksi verensokeri oli alhaalla, ja kun se on alhaalla, ei kenelläkään ole hyvä olla. Ainakaan lähelläni. Joskus se on kuitenkin niin pienestä kiinni. Juuri silloin kun ei oikeastaan haluaisi edes nähdä ketää muita, vaan murjottaa vain omassa ikävässä seurassaan, juuri silloin kannattaa kolkuttaa kuubalaisen kaverini Osmanin ravintolan ovea. Hetkessä edessäni oli Maailman Herkullisin kuubalainen lihavarras ja lasi laitojaan myötä täynnä riojaa. Kaupan päälle sain Osmanin seuran ja hyvät jutut, jotka molemmat saavat aina hymyn leviämään. Silmiin asti. Ja hetkessä oli kaikki taas hyvin.

Se on joskus juuri niin pienestä kiinni.

P.S. Ja brucheta yhdellä t:llä on siis se Osmanin tekemä maailman paras kuubalainen lihavarras, johon jopa tälläinen lähes täysiverinen vegetaristi aika ajoin sortuu!

Kummituskävelyllä

2009-11-15T10:50:00.004+01:00

Isäni isoäiti oli Näkijä, sellainen vanhan kansan tietäjä, joka varmasti olisi poltettu roviolla mikäli olisi elänyt muutamia vuosisatoja aikaisemmin. Onneksi ei elänyt, niin olen minäkin tässä hänestä nyt kirjoittamassa. Amalian perintönä minusta on aina ollut täysin luonnollista, että ympärillämme on paljon sellaista mitä emme välttämättä näe emmekä aina voi selittää. Jotkut kutsuvat sitä yliluonnolliseksi; itse näen yliluonnollisen paremminkin luonnollisena osana meidän omaa todellisuuttamme. Nämä kaksi voivat elää sovussa rinnakkain, mutta joskus konfliktejakin syntyy, kuten sain muutama viikko sitten oppia osallistuttuani Oslon keskustassa Kummituskävelylle…

Kristin, yksi Oslon virallistetuista turistioppaista, oli jonkin aikaa keskustaa kierreltyään kuullut samoja tarinoita, samoilta kulmilta. Aihe alkoi kiinnostaa Kristiniä aina vain enemmän, ja hän ryhtyi systemaattisesti haastattelemaan Oslon vanhassa keskustassa työskenteleviä ja eläviä ihmisiä. Kovin moni oli kokenut tapahtumia, joille he eivät keksineet mitään selitystä, ja Kristin alkoi hahmottaa tarinoiden taustaa. Tänä päivänä Kristin – sen lisäksi että hän yhä toimii virallisena Oslo-oppaana ja NRK:n kuuluttajana – pyörittää omaa Spøkelsesvandringeihin eli Kummituskävelyihin erikoistunutta opasyritystään. Muutama viikko sitten hän julkaisi aiheesta myös kirjan.

Kuljin Kristinin matkassa Oslon ydinkeskustasta Karl Johanilta Nationalteaterin ohi kohti Christiania Torv’ia. Viimeksi mainittu on yksi vanhimmista toriaukioista Oslon keskustassa, ja aukion ympärillä on mm. Oslon vanhin rakennus vuodelta 1626 osoitteessa Rådhusgata 19. Kansallisteatterilta alkaen sain kuulla tarinoita, joissa seudun rakennuksissa työskentelevät tai muuten aikaansa viettävät olivat kokeneet – ja yhä kokevat – “kohtaamisia” tuntemattoman kanssa. Ne olivat konkreettisia kertomuksia siitä, kuinka tyhjässä, lukitussa ravintolasalissa kävelee keskiaikaisesti puettu mieshahmo kadoten hetken kuluttua, Kansallisteatterin suljetusta puvustamosta kuuluu Singereiden surina, Rådhusgata 19:n todistettavasti tyhjästä yläkerrasta kuuluu kaunista naisen laulua tai naapuritalossa sijaitsevan ravintola Celsiuksen stereolaitteet lentävät raivoavalla voimalla hyllyltä lattialle. Christiania Torv oli keskiaikana kaupungin mestauspaikka ja niin mestausta odottavia vankeja kuin mestauksen uhrejakin säilytettiin naapurirakennusten kellareissa. Nämä ne ovatkin nykyisin rakennusten “elävimpiä” osia, ja moni rakennuksissa työskentelevistä ei mielellään kellarikerroksiin eksy.

Uskokoon kuka haluaa. Kaikkein koskettavin osuus itselleni oli kuitenkin saapuminen Kongens gate 5:n eteen. Kristin kertoi rakennuksen olevan sen ylivoimaisesti erikoisimman Oslon keskustassa. Siis sen jossa yliluonnollista aktiviteettia esiintyy kaikkein eniten ja vahvimmin. Kristinin vietyä kerran opasryhmän rakennuksen kellariin, kertoi yksi jäsenistä – jolla oli myös kyky nähdä ”rajan yli” – kokemuksen olleen kaikkein intensiivisimmän mitä hän oli koskaan kokenut. Rakennuksen historia kertoo, että sen alle – nykyisiin kellarikerroksiin – on haudattu suuri joukko ruotsalaisia sotilaita, jotka eivät koskaan saaneet hautasiunausta. Kongens gate 5:ssä on tapahtunut ja tapahtuu paljon sellaista, mitä en minäkään voi mitenkään selittää.

Miksikö sen tiedän? Se oli aikaisempi työpaikkani, ja toimistoni sijaitsi rakennuksen kellarissa.

Pitkän pöydän äärestä

2009-11-08T19:17:00.004+01:00

Tämä oli se viikonloppu kun puoli Norjan sukua saapui vieraaksemme Osloon ja tartuin kauhan varteen kuin italialainen mamma. Suku, ystävät ja kaikki tärkeät asuvat niin kaukana arjestani, että sen kerran kun joku vieraaksemme saapuu, on se grande fiestan paikka!

Yksityiskohtainen ostoslista takasi sen, että jääkaapista löytyi kaikki tarpeellinen juhlapäivällistä varten. Useamman tunnin seisoin hellan ja tiskipöydän välissä ja hikoilin kattiloiden, pannujen ja kauhojen sekasotkussa. Kokkailun tulokset on juuri nautittu pitkän pöydän ääressä. Puhe pulppusi, viini virtasi ja väsyneen onnelliset kasvot pöydän ympärillä viittaisivat siihen että muillakin minun lisäkseni on ollut hyvä viikonloppu.

Näitä pieniä onnen hetkiä, pitkän pöydän ääressä, hyvässä seurassa. Nautitaan kun voidaan.

Jalkapalloa oopperassa

2009-11-07T18:42:00.008+01:00

Kaikista näkemistäni julkisista rakennuksista – niin kotona kuin ulkomailla – on minulle yksi ylitse muiden: Oslon uusi, upea ooppera. Eilen illalla minulla oli vihdoin ilo vihkiä rakennus käyttöön omalta osaltani, vieraan ominaisuudessa. Ironista kyllä, ilta ei suinkaan sujunut rakastamani Puccinin oopperaa kuunnellen ja katsellen, vaan avecina jalkapallogaalassa.

Vuosittain Norjassa järjestettävä Gullballen on jalkapallomaailman Oscar; tulevaisuuden toivot, nykyiset mestarit ja kunniakkaan uran tehneet vanhat parrat saavat kaikki kunniapallonsa, kukin ansioidensa mukaan. Jalkapallo on norjalaisille mitä jääkiekko suomalaisille. Tärkeää. NRK ja Norjan jalkapalloliitto olivat saaneet uniikin mahdollisuuden yhdistää kaksi ääripäätä – ooppera ja jalkapallo - järjestäessään tilaisuuden Oslon uudessa ”monitoimihallissa” eli oopperassa. Snøhetta arkkitehtitoimiston suunnittelemasta rakennuksesta kun on tullut koko kansan kulttuuritalo, jonka katolla näytetään filmejä ja järjestetään konsertteja, ja jonka sisuksista löytyy monipuolinen ravintolatarjonta sekä ennen kaikkea hulppea, mutta yllättävän intiimi pääsali.
Kuva: Kyrre Lien
Jalkapallogaala televisioitiin ja paikalle oli kutsuttu jalkapallosidonnaisten – pelaajien, valmentajien ja muiden asialle omistautuneiden – lisäksi mittava joukko paikallisia A-ja B-luokan julkkiksia. Punainen matto sekä eri televisioyhtiöiden ja lehtien kameranlinssit imivät kuin kärpäspaperit luoksensa yhden jos toisenkin jalkapalloon liittymättömänkin kasvon. Ilmassa oli sananmukaisesti Suuren Urheilujuhlan tuntua, ja pääsimme tapaamaan ison joukon vanhoja tuttuja ja solmimme muutaman uudenkin tuttavuuden. R:n osalta kyseessä oli pitkälti työ ja siihen liittyvä pakkorupattelu eri sidosryhmien kanssa. Itse pääsin helpommalla ja nautiskelin kuohuvasta, musiikista (mm. hurmaava Veronica Maggio, komeaääninen oopperan kuoro sekä norjalaisten ikiylpeys, World Idolin voittanut Kurt Nilsen), kauniista puitteista, parhaimpiinsa pukeutuneiden ihmisten bongailusta sekä R:n kollegoiden aina hauskasta seurasta.

Kuohuvaa, musiikkia, hauskaa ja jutun juurta tuntui piisaavan niinkin pitkään, että järkytyin huomatessani kuusi tuntia kuluneen, ihmisten ympäriltämme lähes hävinneen, kellon hipovan puolta yhtä ja vieressäni seisovan oikeastaan enää vain Ole Gunnar Solskjærin, jota vaimo yritti myös varovaisesti hivuttaa ulko-ovea kohti. R. oli otteissaan huomattavasti suorasukaisempi, totesi nukkumaanmenoajan nyt saapuneen ja passitti allekirjoittaneen ja itsensä lähimpään taksiin.

Vaikka jalkapallollisen oopperaillan jälkivaikutukset tuntuvat hienoisena jomotuksena takaraivossa yhä tällä hetkellä, niin tulipa todistetuksi että jopa näiden kahden ääripään yhdistelmästä syntyy mitä mainioin perjantai-ilta.

Tervetuloa talvi!

2009-11-04T22:37:00.003+01:00

Tänään se tapahtui, pimeän laskeuduttua. Lumihiutaleet leijailevat joka puolella ympärilläni. Ei sellaista märkää, lokakuun loskaa, vaan ihan oikeaa lunta. Pakkaslunta joka tanssii iloisesti ilmassa. Ei se vielä maahan jää, mutta antaa luvan talvelle tulla.

Minä toivotan tervetulleeksi ja hymyilen salaa mielessäni. Ihan kivoja nämäkin, neljä vuodenaikaa!

Prinsessan enkelit

2009-11-01T14:41:00.002+01:00

Kuningaskunta Norjassa asuu ihan oikea prinsessa, joka luopui Hänen Kuninkaallinen Korkeutensa –tittelistä, otti muutenkin pienoista etäisyyttä sovinnaisiin kuninkaallisiin velvollisuuksiinsa, pisti ihan oikean firman pystyyn ja alkoi levittää ilosanomaa enkeleistä. Norjan kuningashuonetta – tai yleensä kuningashuoneita – tuntematonkin voi päätellä edellisen aiheuttaneen jonkin verran polemiikkia. Prinsessojen kun yleensä odotetaan pysyvän lestissään, vihkien käyttöön vanhainkoteja, sairaaloita tai uusia siltoja, tai pelastavan maailman vähäosaiset humanitäärisellä panoksellaan. Tehden tämän kaiken kuitenkin sopivan puolueettomasti ja kantaaottamatta, sillä kuningashuoneen jäsenten ei yleensä tule esittää mielipiteitä politiikasta tai ylipäätään mistään, mikä saattaa järkyttää valtakunnan sisäistä harmoniaa.

Kruuninprinssi Haakonin isosisko Märtha Louise onnistui kuitenkin enkelibisneksellään horjuttamaan yhtä jos toistakin. Prinsessa oli monta vuotta aivan hiljaa, vihki käyttöön siltoja ja hyppäsi esteitä lämminverihevosillaan. Kolmenkympin paremmalla puolella Märtha alkoi kuitenkin yhä enemmän tuoda esiin sitä, minkä koki oikeasti edustavan häntä itseään – ei vain prinsessa-roolia. Hän paljasti kykenevänsä kommunikoimaan hevosten kanssa – eräänlainen hevoskuiskaaja, siis – sekä uskovansa elämään, joka on meidän ihmisten perusaistien saavuttamattomissa. Märthan mukaan meillä kaikilla on suojelusenkeli, joka on mukana arjessa ja juhlassa ja johon on hyvä saada yhteys, mikäli siihen kykenee. Sanomaansa edistääkseen prinsessa perusti enkelikoulun, jossa oppilaat saavat harjoitella mm. yhteydensaamista omaan suojelusenkeliinsä.

Tällä viikolla Märtha Louise julkaisi yhdessä enkelikumppaninsa kanssa aiheesta kirjan, ja julkaisun yhteydessä hän osallistui NRK:n ohjelmaan, jossa hän avoimesti – ja persoonalleen tyypillisen hyvän huumorin sävyttämästi – kertoi enkeleistä. Ja aurasta. Märthan mukaan meitä jokaista ympäröi aura eli eräänlainen energiakenttä joka suojaa meitä samalla kun me olemme vuorovaikutuksessa toisten ihmisten – ja näiden aurojen – kanssa.

Samaiseen talk show-ohjelmaan osallistui sattumalta myös isokokoinen, -egoinen ja -aurainen Hollywood-näyttelijä Vincent Vaughn. Ilmeni, että Vincent ymmärsi Märthan aura-ajattelun jopa paremmin, kuin mitä prinsessa itse kykeni siitä kertomaan. Vincentin spontaanisti tulkitsemana me katsojat ymmärsimme hieman paremmin, mistä oikeastaan on kyse. Kaikissa vuorovaikutustilanteissa pistämme oman persoonamme peliin, samalla kun aura suojaa meitä. Auran sijainilla on suuri merkitys siinä, kuinka lähelle päästämme toiset ihmiset, itseämme haavoittamatta. Aura kun on energiaa - oma energiaamme - jota voimme hyödyntää kanssakäymisessä toisten kanssa, samalla kun on tärkeää olla sekoittamatta omaa auraamme toisten kanssa. Eräänlainen suojautumiskeino siis - niin prinsessoille, Hollywood-näyttelijöille kuin meille kaikille.

Prinsessan elämänkatsomuksesta ja enkelibisneksestä voi olla – ja ollaankin – montaa mieltä. Roolien sekoittaminen on monimutkainen ja laaja aihe, jonka käsitteleminen vaatii aivan omat fooruminsa. Mutta Märthan enkeli- ja aurapuheita jo jonkin aikaa seurattuani olen muodostanut niiden pohjalta oman mielipiteeni. En ehkä Märthasta, enkeleistä tai auroista. Mutta rohkeista ihmisistä, jotka kulkevat omia polkujaan. Minä kun ihailen heitä, jotka ympäristön puheista piittamatta seuraavat omaa polkuaan ja elävät oppiensa mukaan suoraselkäisesti. Olivatpa he prinsessoja tai enkeleitä. Tai vaikka niitä molempia.

Selviytymisstrategioita

2009-10-30T10:48:00.002+01:00

Tämän viikon omakohtaiset kokemukset tutun ja turvallisen arkipäivän järkkymisestä - omalla kohdallani työnantajani konkurssin myötä - sai minut ymmärtämään, kuinka meillä ihmisillä on hieno kyky sopeutua muuttuviin tilanteisiin. Kun ympärillä tuulee ja myrskyää, on ryhmän synergia se voima joka pitää niin ryhmän kuin sen yksittäiset jäsenet kasassa. Jo nyt huomaan myös, kuinka negatiivinen, yhteinen kokemus on hionut minua ja kollegoitani tiiviimmin yhteen. Jopa ne joukon luistelijat ja vastuunvälttäjät ovat osoittaneet suuruutensa myrskyn silmässä.

Muutokset ja maanjäristykset vaativat myös uhrinsa ja jokainen meistä reagoi asioihin omalla, uniikilla tavallamme. Eilen oli riveistämme kolme poissa, onneksi vain väliaikaisesti sairauden vuoksi, mutta ihan epäilemättä syynä tähän olivat viime päivien kokemukset. Vaikka sikainfluenssa jyllää – ja täällä Norjassa vielä muita maita rankemmin – niin kollegani olivat työkyvyttömiä yksinkertaisesti siitä syystä, että kroppa oli sanonut stopin. Itse huomaan toimivani robotin automatiikalla; kroppa toimii mutta mieli ei ole vielä aivan tapahtumien tasalla.

Eilen illalla kykenin ensimmäistä kertaa ajattelemaan jotakin muutakin kuin viime päivien tapahtumia. Sukellus blogimaailmaan, eri puolille maailmaa, auttaa aina, toisin kuin telkkarin katsominen tai kirjan lukeminen. Siihen olen liian levoton nyt. Mutta ymmärrän samalla, että omat maanjäristykseni ovat pieniä sen rinnalla, että kyse voisi olla jostakin vieläkin vakavammasta kuin työstä. Kukaan ei ole kuollut, sairastunut tai elämästäni poistunut. Ja se on kuitenkin kaikkein tärkeintä.

Tyyntä myrskyn edellä

2009-10-26T21:41:00.004+01:00

Viikonlopun opetus numero yksi: koskaan et tiedä mitä seuraavan kulman takana odottakaan! Ja tilanteet muuttuvat, vaikka joskus sitä erehtyykin ajattelemaan, että kaikki pysyy samana, status quo:n järkkymättömässä tasapainossa.

Oma tasapainoni koki pienoisen järkkymisen eilisiltana. Takana oli juuri niin leppoisa, rentouttava ja töistä vapaa viikonloppu, kuin olin toivonutkin. Edessä oli jopa vielä vapaa maanantai – aina siihen sunnuntai-iltana klo puoli kahdeksan puhelimeeni ilmestyneeseen tekstiviestiin saakka. Juuri tuolloin nimittäin työpaikkani omistaja ilmoitti – ilman noin tuon tarkempia ennakkovaroituksia tai vaaranmerkkejä - tekstiviestitse firman tekevän konkurssin vajaan vuorokauden kuluttua eli tänään maanantaina, ja pyysi minua ystävällisesti kampeamaan itseni työpaikalla infotilaisuuteen klo kymmenen.

Takana on täysin absurdi, epätodellinen ja uneton vuorokausi, joka onneksi näyttää päätyvän hyvin. Siis meidän työntekijöiden osalta. Yrityksen omistaja menetti rahaa. Paljon rahaa. Meillä muilla ei tällä hetkellä ole voimassa olevia työsopimuksia, eikä huomenna tilille tulossa ollut palkkakaan sinne tule - ainakaan pariin kuukauteen. Nämä olivat pomon läksiäissanat meille. Saamme kuitenkin näillä näkymin jatkaa uuden omistajan alaisuudessa, ja ensi tuntuma siihen vaikuttaa hyvältä. Jopa paljon paremmalta kuin mitä tilanne on ollut tähän asti. Aika näyttää, mitä huominen ja aika siitä eteen pain tuo tullessaan.

Nyt vain huokaisen syvään, pahoittelen kirjoitukseni puhditonta sävyä ja totean, että totuus on joskus taruakin ihmeellisempi – ja tästäkin kokemuksesta voisin kirjoittaa novellin. Pelkästään tämän päivän perusteella julkitulleet firmasalaisuudet olisivat hyvää jutunjuurta itsessään. Mutta ne ovatkin ihan toinen tarina, ne.

Nyt keskityn tuleviin päiviin ja toivottavasti eilisiltaista pienempiin myrskyihin. Ainakin mielellään vähään aikaan, kiitos!

Pieniä iloja

2009-10-23T19:53:00.006+02:00

Työviikko takana, koti siivottu, kana uunissa, Barolo lasissa, valo kynttilöissä, Chris B:n trumpetti taustalla. Rauha kotona, kehossa ja mielessä.

Juuri nyt ei voisi paremmin olla. Nautin nyt ja odotan samalla huomista hyvää päivää.

Veroparatiisi

2009-10-22T10:54:00.004+02:00

Eilen Norjassa oli se päivä, jolloin kuningaskunnan kaikkien kansalaisten verotiedot - Unasta pääministeriin - julkistettiin lähes tulkoon kaikissa medioissa. Tämä on osa "avoimuuden politiikkaa", jota vasta uudelleen vaalivoiton saavuttanut pääministeri Stoltenberg joutui samantien oppositiolle puolustamaan.

Verotietojen julkaisua vastustavien argumentteina on ollut mm. julkaisun tuloksena rikollisille avautuva mahdollisuus henkilötietojen varastamiseen, lasten kiusaustapausten lisääntyminen vanhempien verotietoihin perustuen sekä sijaislasten ja -vanhempien identiteetin helpompi jäljitettävyys. Puolustajien mielestä avoimuus on avainsana ja yksistään hyvä peruste sen paljastamiselle, mitä kukin on vuodessa tienannut, veroja maksanut ja omaisuutta kerännyt.

Mielenkiinnosta avasin NRK:n - Norjan Ylen - nettisivut ja ensimmäinen palkki sivujen yläreunassa suorastaan huutaa, kehottaa ja vaatii kirjoittamaan nimen, jonka verotietoja haluan urkkia. Tai siis en edes urkkia; ne kun saan ihan urkkimattakin, minkä lisäksi koko toiminto on tehty äärimmäisen helpoksi. NRK:n verotieto-ohjelma paljastaa myös raadollisesti, kuinka monta henkilöä - ja kuinka paljon - kotikaupungissani Oslossa on tienannut minua enemmän - tai vähemmän. Samoin paljastuu omaisuuteni suhde muihin kanssaihmisiini. Itseironiaa omaavat ystäväni ovat Facebookissa kirjoittaneet juuri tämän tiedon statukseensa, jotta uteliaat ystävänsä välttyvät tekemästä turhaa etsintätyötä.

Tein kaksi verotieto-hakua: omani ja Hänen, jonka kanssa jaan elämäni, kodin ja velkani. Ei mitään suuria yllätyksiä. Muita en halunnut hakeakaan. Haluan nähdä ystäväni, kollegani ja muut läheiseni ihmisinä, en numeroina. Ja ihan kaikkea en heistäkään halua tietää.

Suden hetki

2009-10-18T15:59:00.003+02:00

Tänä yönä havahduin unesta, aivan kuin joku olisi pyytänyt heräämään. Kaikki ympärilläni oli kuitenkin aivan hiljaista ja olin aivan yksin. Hiljaisuuden rikkoi ainoastaan hetken kuluttua Oslon yllä lentänyt poliisihelikopteri. Tunnelma oli epätodellinen eikä uni enää tullut, pariin tuntiin. Tuntui, kuin olisin yksin koko maailmassa – ainakin hereillä. Kello oli tuolloin vähää vaille kolme. Suden hetki.

Kansantarujen mukaan suden hetkellä ihminen helposti torkahtaa, esimerkiksi nuotiolla, jolloin susi pääsee hyökkäämään. Suden hetki kun on susien saalistusaikaa. Itseäni viisaammilta lainatuin lausein suden hetki on nimenomaan aamuyöstä kolmen aikaan, vaikkei hetken kestoa olekaan tarkasti määritelty. Suden hetkeen liittyy monia uskomuksia, kuten muinaisten roomalaisten käsitys siitä, että suden hetkellä useampi ihminen kuolee sairauteen tai vanhuuteen, ja että suden hetkellä unet ovat voimakkaimpia.

Suden hetkeä on pidetty aavemaisena ja pelottavana. Nukkuvan ihmisen elimistöa alkaa valmistautua uuteen päivään, ja vanha ihminen nukkuu pois, mikäli ei enää jaksa aloittaa uutta päivää. Ymmärrän kyllä, sillä yön pimeinä, yksinäisinä hetkinä jokainen minuutti on pienen elämän pituinen ja mielessä ehtii käydä monta asiaa.

Sivuutin oman suden hetkeni ja heräsin uudestaan kirkkaaseen, auringossa kylpevään lokakuun aamuun. On hyvä kokea hetki pimeyttä, jotta osaa nähdä valon kauneuden.

Mye vil ha mer

2009-10-13T17:39:00.003+02:00

Niinhän siinä taas kävi, että Norja oli jälleen maailman paras ja sijoittui ykkössijalle YK:n kehitysjärjestön UNDP:n vuosittaisessa rankkauksessa maailman parhaista maista elää. Polleat, maastaan aidosti ylpeät norjalaiset ovat jo viikon verran paistatelleet uutisen loisteessa, ja vaikka valinta perustuu vuoden 2007 lukuihin – aikaan ennen talouskriisiä – on Norja monella tapaa uniikki maa yhä edelleenkin. Talouden yleismaailmallisesta kriisistä huolimatta, hyvässä ja pahassa. Minunkin mielestäni.

YK:n tutkimukseen osallistui tänä vuonna 182 maata, joista Norjan jälkeisille sijoille pääsivät Australia, Islanti, Kanada ja Irlanti. Listan loppupäähän sijoittuivat Afganistan ja Nigeria. Tämän tutkimuksen kriteereinä on käytetty mm. odotettavissa olevaa elinikää, kirjoitus-ja lukutaitoa, koulujärjestelmää sekä bruttokansantuotetta.

Vastakkainasettelu antaa hyvän kuvan eri maiden epätasapainosta. Siinä missä listan häntäpäähän sijoittuvassa Nigeriassa odotettavissa oleva keskimääräinen elinikä on 50 vuotta, ohittavat norjalaiset nigerialaiset 30 vuodella. Nigeriassa ansaittu dollari on norjalaiselle jopa 85. Raha ja terveys ovat siis ne kriteerit joilla maiden paremmuus kuvastuu selvimmin, mutta kannattanee muistaa, että tässä maailman parhaassakin maassa on paljon epätasa-arvoisuutta ja vaurauden, terveyden sekä ennen kaikkea onnellisuuden epätasaista jakautumista.

Näin mielenkiintoisen talkshown perjantaina, jossa haastateltavana oli onnellisuutta tutkinut ruotsalaisasiantuntija. Mies väitti, että onnellisuutta VOI ostaa rahalla – tiettyyn rajaan asti – mutta loppupäätelmä oli kuitenkin se, ettei varallisuus ole onnellisuuden tae. Siinä missä ei-aina-niin-yleissivistävä Iltasanomat otsikoi UNDP:n tutkimustulokset otsikolla ”Norja on maailman lintukoto”, kannattanee pitää myös ruotsalaistutkijan ajatukset mielessä. Lintukoto voi tarjota suojaa, terveyttä, varallisuutta ja turvaa. Mutta maailman paras ei välttämättä ole maailman onnellisin.

Miksi juuri Norjassa olenkaan oppinut sanonnan ”Mye vil ha mer” eli ”Paljon haluaa enemmän”? Kun kaikkea on paljon, riittävästi ja vähän liikaakin, ei sekään enää kaikille riitä.

Istanbulin ikävä

2009-10-11T10:41:00.012+02:00

Tällainen kuulas, harmaa lokakuun päivä sai minut ikävöimään Istanbuliin. Juuri samanlainen valo ja väritys oli lempikaupungissani viime kerralla siellä ollessani. Asiaa ehkä helpottanee uusin blogilöytöni Istanbul through my eyes, joka dokumentoi istanbulilaisin silmin ja kauniin kuvin elämää ja arkea Istanbulissa.

Minulla on juuri nyt pienen pieni Istanbulin ikävä, ja sitä lievittääkseni valitsin muutaman oman kamerani epähorisontaalisen otoksen - tuokiokuvan aamusta seuraavaan - rumankauniista Istanbulista. (Tarkennus: Rumankaunis on tässä yhteydessä compliment. Se on suora käännös R:n käyttämästä käsitteestä styggpen; ihminen tai asia voi olla rumankaunis, kiehtovalla tavalla rosoinen ja juuri siksi kaunis. Ihan niin kuin elämäkin.)

Se oli Barack

2009-10-09T18:14:00.006+02:00

Päivän uutispommi räjähti käsiini kun kollegani lounastauolla paljasti tämän vuoden Nobelin rauhanpalkinnon saajan nimen. Juuri kun olemme selvinneet Martin viimevuotisesta Nobel-visiitistä kaupungissa, alkaa epäilemättä Nobel-historian suurimpien turvajärjestelyiden suunnittelu, kun Barack Obama saapuu pokkaamaan palkintonsa joulukuun alussa.

Ansaitun? Vilkaistuani nyt ohimennen muutamia nettisivuja, voinen lyhyenä yhteenvetona koota ajatukset rauhanpalkinnon saajan oikeutuksesta siihen, että osoite lienee kuta kuinkin oikea, muutamilla kriittisillä kommenteilla höystettynä. Tämä kunnianosoitus (koska siitähän Nobelin rauhanpalkinnossa lopultakin paljolti on kyse) pitänee maailman suurimman sotilasvallan johtajan kiireisenä - samalla kun paineet rauhan saavuttamiseksi ja sen ylläpitämiseksi eri tantereilla ovat melkoiset. Oliko Obaman valinta taktinen veto Nobel-komitealta? Palkinto kun pitää ansaita, ja sen kerran saatuaan uskoisin kenen tahansa pyrkivän elämään ja toimimaan odotusten mukaisesti.

Tunnustan suoraan: fanitan itse Obamaa ja mikäli vain työtilanne sen sallii, istun mielelläni Obaman kanssa samassa salissa joulukuun 11. päivä Nobel-konsertissa. Se on meille oslolaisille hieno mahdollisuus osallistua rauhanpalkinnon saajan juhlintaan. Obaman lisäksi aion skoolata tuona iltana myös R:lle, jonka synttäreitä on aiemminkin juhlittu rauhanpalkinnon merkeissä.

Jälkikirjoitus: Tutustuttuani nyt paremmin uutisointiin maailman eri valtamedioissa täytyy tarkentaa, että kritiikki Obaman valintaa kohtaan on ollut jopa erittäin pisteliästä. BBC:n asiantuntijakommentaattorin mielestä Norjan Nobel-komitea on käyttäytynyt kuin rakastunut teini. Ja rakastuneiden teinien ei kuuluisi jakaa rauhanpalkintoja... Hmm...Voin onneksi ottaa osan kritiikistä kannettavaksi omille hartioilleni, seistä komitean päätöksen takana, antaa Obamalle mahdollisuuden ja skoolata rauhanpalkinnon kunniaksi jo tänään. Juuri sillä itsevarmuudella kuin vain rakastunut teini voi idolinsa takana seistä :)

Maailma liikkeessä

2009-10-08T10:46:00.002+02:00

Ystäväni U. kyllästyi elämäänsä Lontoossa, anoi siirtoa firman Helsingin konttoriin ja sai kaupan päälle vielä viiden kuukauden sapattivapaan. U:n työ on vaativaa ja hän pitää siitä yli kaiken, mutta suuren vastuun vastapainona U. matkustaa maailmalle – pois tutuista kuvioista – aina kun se on mahdollista.

Aloittaessamme opiskelujamme joskus hyvin monta vuotta sitten oli U. jo ehtinyt matkata itään ja länteen sekä viettänyt vuoden itävaltalaisella viinitilalla, elämää ja lastenhoitoa opiskellen. Yhteisistä opiskeluvuosistamme yksi sujui Ranskassa, ja työelämään siirtymisen jälkeen U. on ehtinyt ihmetellä inkojen valtakuntaa Perussa, kiivetä Kilimanjarolle, samoilla Intiassa, kiertää Madagaskaria ja vaeltaa Vietnamissa. Lista on oikeastaan loputon, sillä U. on tarmokas, tehokas ja aikaan saava maailmanmatkaaja.

Tällä kertaa käytössä oli kuitenkin kokonaiset viisi kuukautta ja täyteen pakattu rinkka. Suuntana Aasia ja suunnitelmat muuten avoimet. Olen saanut viestejä keskeltä Kiinaa, Japanin reunalta, Hong Kongin sumusta ja nyt viimeksi Australiasta. Siellä paistaa aurinko. Australia on sen vuoksi saanut U:lta jatkoaikaa, ja jännityksellä odotan mistä seuraava viesti minut tavoittaakaan.

Samaan aikaan toinen hyvä ystäväni odottaa kotonaan Amsterdamissa, milloin muutto Hong Kongiin varmistuu. Norjalaiskollegani on näinä hetkinä pakkailemassa laukkujaan palatakseen Osloon sapattivapaalta Sri Lankasta, jossa on viettänyt muutamia kuukausia isänsä nykyisen perheen parissa. Toinen läheinen työkaverini on juuri tullut toista kertaa äidiksi, ja malttaa tuskin odottaa että pääsee näyttämään pientä sydäntenmurskaajaansa Costa Ricassa odottaville isovanhemmille joulukuussa. Eilen laukkunsa pakkasi armaani R. joka suuntasi työreissulle Itävallan kautta Kyprokselle, jatkaen matkaansa Amsterdamin kautta Nizzaan ja Monacon Monte Carloon, ennen kuin vuorossa on Islannin Reykjavik. Kaikki kompaktisti puolentoista viikon kuluessa.

Makaan itse tällä hetkellä puolikuntoisena potien syysflunssaa kotona Oslossa, ja yritän välttää tunnetta, että maailma on muualla ja mina täällä jumissa. Lääkkeenä niin flunssaan kuin kaukokaipuuseen käytän mantraa, jonka mukaan koti on joskus ihan maailman paras paikka. Ja että kyllä maailma minua odottaa.

Päivän tunnuslause

2009-10-06T21:36:00.006+02:00

Oslossa sataa ja on koleaa. Syksy tuntuu luissa ja ytimissä, mutta olen päättänyt taistella melankoliaa vastaan.

Hyvänä vastalääkkeenä kohtasin juuri läheisen ihmisen, joka on oikeasti sairas ja elää nyt jokaisen jäljellä olevan päivän kuin se olisi viimeinen. Sananmukaisesti.

Nauti jokaisesta hetkestä - vaikka se olisi joskus vaikeaakin. Se on Ann Evan olemassaolollaan opettama tunnuslause juuri tälle päivälle. Ja hyvä ohjenuora pitkän pimeän talvenkin varalle. Miksei koko elämän.

Aion elää sen mukaan.

Energiansyöjä

2009-10-04T10:33:00.005+02:00

Vietin illan kaverin seurassa. En ystävän. Sen ja kaverin ero on joillekin olematon mutta itselleni äärimmäisen oleellinen. Siksi sitä alleviivaan. Siinä kun ystävän seuraan, apuun ja tukeen voin luottaa 24 tuntia vuorokaudessa, tietäen että hän on aina olemassa minulle, kaveri on paremminkin tuttu, jonka tapaan sattumanvaraisesti, lähinnä kuulumiset vaihtaakseni ja saadakseni vahvistuksen verkostoni olemassaololle.

Hyvän ruoan seuraksi nautitun italialaisen punaisen lisäksi päässäni jyskytti tänä aamuna kuitenkin toinen, merkillinen tyhjyyden tunne. Niin julmalta ja epäkorrektilta kuin se kuulostaakin, ymmärsin viettäneeni ne eilisillan tunnit ns. energiansyöjän seurassa.

En väitä että ystäväpiirini tai tuttaverkostoni olisi niin laaja, että voin tunteettomasti asemoida niihin kuuluvia ihmisiä eri lokeroihin, mutta elämä on opettanut että on olemassa ihmisiä jotka pelkällä läsnäolollaan antavat - ja niitä jotka ottavat. Henkisesti. Jälkimmäiseen kategoriaan kuuluvien seura on näennäisesti antavaa – kuulumisten päivittämistä, yhdessävietettyä aikaa, mielipiteiden vaihtoa – mutta joiden tapaamisen jälkeen jäljellä on usein ontto ja surullisella tavalla tyhjäksi puristettu olo.

Mielestäni ystävyyden, kaveruuden ja ihmisten välisten suhteiden ylipäätään tulisi perustua siihen, että niistä jää osapuolille hyvä olo. Tai mielentila, jossa kokee saaneensa jotain. Ei lainkaan mitään aineellista, vaan energiaa, positiivista tunnetta tai kaikessa yksinkertaisuudessaan hyvä mieli. Mitä enemmän elämää näen ja koen, sitä vähemmän haluan uhrata omaa hyvää energiaani niihin, jotka jättävät jäljelle sen olon mihin tänä aamuna heräsin. Energiansyöjiin.

Elämä on siihen liian arvokas ja lyhyt.

Nyt uuden päivän edessä tiedän jo, kenen seuraa käytän laturina eilisen energiavajeen tasoittamiseksi. Ja tiedän että tästä tulee kuitenkin hyvä päivä.

Myrskyn silmässä

2009-09-28T09:37:00.005+02:00

Auringosta sateeseen. Matkasin viikonlopuksi sukuloimaan Norjan länsirannikolle, jota kutsutaan nimellä Vestlandet. Majapaikkani oli sen pohjoisessa osassa, Møre & Romsdalin maakunnan pääkaupungissa Moldessa, joka sijaitsee jota kuinkin Kuopion/Joensuun korkeudella, Atlantin rannikolla.

Länsirannikon hallitsevin elementti on Norjan kauneimpien ja kuuluisimpien vuonojen lisäksi sää. Siellä syntyneet väittävät Oslossa asuessaan kaipaavansa sadetta, tuulta ja myrskyjä. Ja viikonlopun näiden elementtien keskellä viettäneenä voinkin vain todeta, että täytyy olla syntynyt Vestlandetin säiden keskelle kyetäkseen näkemään niiden kaiken kauneuden. Moldessa oli satanut kolme viikkoa - ja Moldessa satoi, tuuli ja myrskysi myös kaikki ne kolme päivää jotka siellä vietin.

Vestlandetin syysmyräköissä on kuitenkin jotakin rumankaunista, sillä juuri silloin luonto on dramaattisimillaan ja paljaimmillaan. Tosin norjalaiset naureskelevat yhä suomalaisittain määrittämälleni myrskylle - heidän mielestään kun tänäkin viikonloppuna puhalsivat vain hieman kipakat tuulet, myrskystä tämä oli vielä kaukana.

Tosin täytyy tarkentaa, että tämän näkemyksen omaava herra oli juuri se, joka nukkui lähes lapsenunta läpi sen uudenvuoden päivän myrsky-yön ja -aamun vuonna 1992, joka osoittautui Norjan historian pahimmaksi luonnonkatastrofiksi ja voimakkaimmaksi rajuilmaksi sitten säärekisteröintien aloituksen vuonna 1867. Hirmumyrskyn tuuli, joka oli keskimäärin 45 metriä sekunnissa (ja pahimmillaan 65 metriä sekunnissa) niitti aamun kuluessa puut juurineen, rantautti kalastaja-alukset kymmeniä metrejä maihin ja vaurioitti 50-60000 rakennusta. Tämä kaikki sillä aikaa kun R. nukkui aattoillan höyryjä pois.

Uskon, että ihmisen täytyy olla syntyisin vestlandetilainen tai omata erinomaiset unenlahjat - tai mielellään molempi parempi - kyetäkseen tähän. Mutta minimyrskyn silmässä viikonlopun viettäneenä oli taas ihan kiva palata leutoon, leppeätuuliseen ja aurinkoiseen koti-Osloon.

Vieraissa pöydissä

2009-09-20T11:18:00.003+02:00

Olin viikon verran siellä, missä useimmiten paistaa aurinko, ihmiset hymyilevät, lomalaiset laiskottelevat, ruoka on hyvää ja elämä syntisen keveää ja huoletonta. Loma Välimeren saarella sujui kirjojen maailmoissa, hieman liian makean valkoviinin seurassa, tuttuja rantoja pitkin vaellellen sekä herkkuja notkuvien pöytien parissa iltaa istuen. Yksin, yhdessä, pareittain ja kokonaisten perheiden keskellä.

Pudotus arkeen olikin siksi kova, kun takaisin Pohjolaan saavuttuani huomioni kiinnittyi Hesarin artikkeliin ”Ravintolassa syövä lapsiperhe herättää yhä kummastelua.” Artikkelista opin, että Suomessa ravintolassa syövää perhettä katsotaan edelleen kummeksuen. Sanojen takana oli suomalaisen ruokakulttuurin kehittämisohjelman puitteissa tehty tutkimus, jonka takana seisseen Anne Leppäsen mukaan ravintolassa syöminen leimaa perhettä. Asia kun nyt yksinkertaisesti vain on niin, että ”jos haluaa pitää tavallisen ja vaatimattoman vaikutelman, on syytä pitää ravintolaruokailut salassa.”

Suomalaisen ruokakulttuurin kehittämisohjelmalla on vielä iso työ tehtävänä. Mikäli lapsiperheen pitää häpeillen syödä ulkona ravintolassa ja mielellään vielä kokemuksen lähipiiriltään salaten, väitän että pieni asennemuutos voisi olla paikallaan. Kuinka ekstravaganttia oikeastaan on koota perhe saman pöydän ääreen, nauttia kiireettömästi ruoasta ja oman perheen seurasta, ja samalla ehkä jopa huomaamattomasti harjoittaa tapakasvatusta mitä mainioimmalla tavalla? Mikäli tämä on tavallisen ja vaatimattoman perheen toinen ääripää, haluaisin rinta rottingilla edustaa sitä suomalaista sukupolvea, joka on tavallisen ja vaatimattoman jyrkkä vastakohta!

Post Scriptum: En ole (lapsi)perheellinen, eikä ravintolassa syöväksi kerskailijaksi leimautuminen itseäni siksi koske. Mutta voin luvata, että mikäli perheeni koostuisi myös lapsista, olisin häpeilemättömästi se joka priorisoi rahan-, ajan- ja kokemustenkäytön siten, että aika ajoin perheelläni olisi mahdollisuus istua saman ravintolapöydän ääreen. Oppien samalla keskustelemaan, kuuntelemaan, maistelemaan, haistelemaan, käyttäytymään, kokemaan, skoolaamaan, syömään, ja ottamaan toiset ihmiset huomioon. Itselleni omat lapsuusmuistot ruokapöydistä – omista ja vieraista – ovat niitä parhaimpia ja merkityksellisimpiä, ja leimaavat omia kiinnostuksenkohteitani merkittävissä määrin yhä edelleen.

Mediterranean days

2009-09-02T09:43:00.004+02:00

Edelliseen kirjoitukseeni viitaten: elämä ei onneksi ole murhetta vain, ja nämäkin tapahtumat auttavat omalta tärkeältä osaltaan hahmottamaan ne elämän oikeasti tärkeät ja merkitykselliset asiat. Kyllä, olen oppinut iloitsemaan arjen pienistä ilonhetkistä - ja tietenkin juhlasta. Tätä jälkimmäistä on mm. muutaman työpäivän päässä odottava loma. Mikä ihana sana!

Matkaan lähes ikuisen auringon alle, vehreälle Välimeren saarelle, jolla on aina erityinen paikka sydämessäni. Mukaan lähtee kasa lukemattomia kirjoja, loistavan erinomaiset Ray-Banini, korkeakertoiminen aurinkorasva (vaikken aurinkolöhöilijä olekaan), hyvät kengät joka tarpeeseen, aivan liian paljon vaatteita (myös joka tilanteeseen) sekä erinomaista matkaseuraa. Karttaa en tarvitse, kujat ja kulmat ovat tuttuja ennestään.

Tuskin maltan odottaa...

Tähtenä taivaalla

2009-08-31T13:05:00.004+02:00

Lähes päivälleen viisi vuotta sitten istuin raitiovaunussa matkalla Ullevållin sairaalaan, lastenosastolle, koko sairaalaan kaikkein kriittisimmän osaston kriittisimpään huoneeseen. Tämä tuli mieleeni käydessäni Facebookissa kurkkaamassa ystävieni sivuja, joilla he olivat julkaisseet esikoisensa viisivuotissynttärikuvia. Kuvissa enkelimäisen suloinen Pikkumies juhli ystäviensä keskellä kuninkaankruunu päässä, onnellisen tietämättömänä elämänsä alkutaipaleen julmuudesta.

Viisi ja puoli vuotta sitten Pikkumiehen äiti tuli raskaaksi, ja pian saatoimme lukea paikallisesta iltapäivälehdestä, kuinka ystäväpariskuntamme odotti kolmosia. Kolmosia, jotka olivat saaneet alkunsa ilman keinohedelmöitystä ja jotka sen vuoksi olivat pieni uutisaihe itsessään. Oli aika ostaa kolme kertaa isompi koti, kolme kertaa suurempi auto ja iloita kolminkertaisesti joulun alla odotettavissa olevasta syntymästä.

Toisin kävi. Elokuussa vastaajassani oli viesti, jossa kolmosten äiti pyysi minua pikaisesti sairaalaan, tervehtimään kolmosia ja samalla jättämään hyvästit. Nämä pienet ihmisenalut olivat tulleet maailmaan aivan liian aikaisin, viikko sen jälkeen kun lääkärit olisivat antaneet pienokaisten menehtyä luonnostaan. Nyt kaikki kolme – kaksi poikaa ja tyttö – makasivat hengityslaitteissa keskoskaapeissaan, ympärillään me, järkyttynyt joukko ystäviä, jotka makaaberilla tavalla olimme tervehtimässä vastasyntyneitä, joista kaksi heti lähtömme jälkeen kytkettäisiin hengityslaitteesta ja annettaisiin lentää pikkuenkeleinä tähdiksi taivaalle.

Uskon, että samaisella tähtitaivaalla tuikkii myös yksi, tavanomaista kirkkaampi tähti. Se on Julian tähti. Julia ja Jonas olivat jotakin sellaista mitä kaikki heidät tuntevat kutsuivat täydelliseksi pariksi, joka vietti täydellisen parin täydellistä elämää. Jonas oli aikoinaan kollegani, ja työn kautta sain joskus pilkahduksen myös Jonaksen yksityiselämään ja tämän suureen rakkauteen Juliaan. He asuivat unelmakodissa, ajoivat elegantilla Jaguarilla, matkustivat kaukaisille maille unelmalomille ja mikä kuitenkin tärkeintä, rakastivat aidosti toisiaan.

Vuosi sitten luulin näkeväni monen vuoden jälkeen kaupungilla Jonaksen ja Julian, ja pariskunnan yhdennäköisyys sai minut pohtimaan, mitä oikealle Jonakselle ja Julialle mahtoikaan kuulua. Vastauksen sain raadollisella tavalla kaksi päivää myöhemmin, kun Aftenpostenia selatessani katseeni täysin sattumalta osui Julian kuolinilmoitukseen. Nuori, kaunis, monen rakastama Julia oli menehtynyt julmaan syöpään ja Jonas oli menettänyt sen, jolla kaikesta materiaalisesta rikkaudesta huolimatta oli kuitenkin eniten merkitystä.

En ole tähän päivään mennessä kohdannut Jonasta, mutta tiedän jotakin siitä surusta mitä hän läpikäy. Konkreettisimman ja ehkä kauneimman todisteen tästä sain samaisen Facebookin kautta, josta löysin myös koskettavat kuvat ainoasta elämään selvinneestä kolmostrion jäsenestä. Jonas oli Julian kuoleman vuosipäivänä julkaissut ystäviensä - ja ehkä kaikkein eniten omaksi hyväkseen - kuvasarjan Julian viimeisestä vuodesta. Se sujui maailmalla matkaten, ja pääsimme seuraamaan kaunista Juliaa joogaamassa Intiassa, purjeveneellä Välimerellä, kotona Oslossa sekä kaikissa niissä uskomattomimmissa paikoissa, joissa Julia ja Jonas olivat ehtineet käydä, kun ymmärsivät että aika on rajattu ja maailma on kuitenkin kuolemaakin kiehtovampi paikka.

Suurimman vaikutuksen teki kuitenkin yli kahdeksankymmenen kuvan sarjasta se viimeinen. Siinä Julia käveli pitkin muotinäytöksen catwalkia selkä kameraan päin, estradilta pois. Näytös oli ohi, ja Julia oli matkalla juuri sinne minne kuului. Tuikkivaksi tähdeksi taivaalle.

Lancen loisteessa

2009-08-20T10:07:00.004+02:00

Oslon pääkadun Karl Johanin ympäristön valtasi eilen 60 - 70 000 ihmistä, mikä on vaikuttava ihmismäärä reilun puolen miljoonan asukkaan kaupungissa, tavallisena keskiviikkoiltana. Tieni paikalle löysin minäkin, kun yhdessä R:n kanssa halusimme nähdä Oslo Grand Prix'n lähdön. Kyseessä oli pyöräilykilpailu, jossa kilpailijat kiersivät Karl Johania ympäröivää korttelia tunnin ajan, minkä jälkeen oli viimeisten viiden kierroksen loppukiri; ensimmäisenä maaliin saapunut pyöräilijä olisi voittaja.

R. oli neuvotellut tapahtuman televisiointioikeudet, ja seurasimme kilpailun lähtöä tv-tuotannon puolelta. Syy ihmispaljouteen selvisi viimeistään siinä vaiheessa, kun Norjan oma pyöräilijätähti Thor Hushovd tuli vihreässä paidassaan ja kypärässään paikalle. Mutta suosionosoitukset kalpenivat sen rinnalla, mitä osakseen sai Lance Armstrong - Tour de Francen seitsenkertainen voittaja ja pyöräilyurheilun megatähti. Olin jäädä jalkoihin lehdistön, eri televisioyhtiöiden ja villeimpien fanien hyökätessä Armstrongin kimppuun tämän saapuessa starttihaastatteluun NRK:n standille. Aidan takana kirkui myös muutama parhaimpiinsa pukeutunut, täydellisesti stailattu nuori neiti, jotka toivoivat saavansa osansa Lancen huomiosta. Siihen hänellä ei kuitenkaan ollut aikaa, sillä kilpailu piti saada käyntiin.

En ole koskaan seurannut pyöräilyä livenä, mutta vaikutuksen teki erityisesti urheilun vauhti. Katsojien tukka hulmusi vaakatasossa pyöräilijöiden vilahtaessa ohi pääkatsomon. Juoksimme viiden minuutin matkan kotiin, nähdäksemme kilpailun lopun tv:n välityksellä. Pitkään kisasta näytti tulevan Armstrongin ja Hushovdin välinen kaksinkamppailu. Viimeisillä kierroksilla norjalainen kuitenkin jätti kaikki muut tuntuvasti taakseen, ja Armstrong koki lähes täydellisen lamaannuksen, jääden kisan kahdeksanneksi.

En sitten tiedä oliko sillä vaikutusta asiaan, että Lance oli tiistai-iltapäivänä pyöräillyt Glasgowissa, matkaten illaksi Hampden Parkiin U2:n konserttiin. Konsertista Armstrong lensi yhdessä Bonon ja poikain kanssa Lontooseen, jossa herrat olivat bilettäneet pitkän kaavan mukaan. Saattoi siinä juhlinnan tuoksinassa ehkä unohtua seuraavana päivänä odottava Oslon Grand Prix...

Mielenmaisema

2009-08-16T10:37:00.008+02:00

Suomen Luonto oli teetättänyt Taloustutkimuksella kyselyn, jolla haluttiin löytää suomalaisten suosikkimaisema. Voittaja oli tämä, Tapio Heikkilän ikuistama näkymä Oulankajoelle

Kyselyn tulos oli selvä: suomalainen suosii maisemaa, johon ihminen ei ole jättänyt jälkiään. Olemme myös yhä metsäkansaa; metsät ja järvet ovat suositumpia mielenmaisemia kuin maalaismaisemat ja kaupunkikuvat.

Mitä vastaisi norjalainen ystäväni? Suosikkimaisemien joukossa olisi hyvin mahdollisesti tämä vuono

Toisaalta kärkikolmikkoon voisi kiriä myös kuva jostain keskinorjalaisilta vuorilta

Voisin myös kuvitella norjalaisen suosikkimaiseman sisältävän hyvin paljon luontoa ja hyvin vähän ihmisen kädenjälkiä. Uskallan kuitenkin väittää, että niin meidän suomalaisten kuin norjalaistenkin suosikkimaisemien joukosta löytyy eroavaisuuksia ja yksilöllisiä preferenssejä - eikä oma sielunmaisemanikaan ole lähelläkään Oulankajoen kuohuja.

Geografiset erot muokkaavat näkemyksiämme yhtä lailla kuin kulttuurilliset eromme. Istanbulilainen ystäväni, jolle suomalainen ihmisetön mökkiläiselämä on ahdistava kokemus, valitsisi todennäköisesti näkymän kotikaupungistaan, jossa ihmisen urbaaneja jälkiä on ollut näkyvissä tuhansia vuosia. Costaricalainen kollegani osoittaisi kuvaa lapsuutensa kotikadusta, siitä tutuimmasta referenssistä kaukaiseen kotimaahansa, kun taas kuubalainen kaverini Osmani saattaisi valita kuvan karunkauniista Havannasta.

Suosikkimaisemamme kun taitaa oikeammin sanottuna olla mielenmaisemamme. Se maisema, johon meillä on tunneside ja johon voimme sukeltaa halutessamme kokea jotakin turvallista tuttuuden tunnetta.

Sunday blues

2009-08-09T09:18:00.002+02:00

Se alkoi huomaamatta, sade. Nyt se rummuttaa parvekkeen metallikaidetta ja naapuritalon kattopeltejä, eikä ehkä hellitä ennen iltaa. Toivottavasti. Sytytin kynttilän, aamuyhdeksältä, ja hautaudun peiton alle lukemaan kirjaa. Seuranani vain Marrakechin teekannullinen Keisarin Morsianta ja Sofi Oksasen Puhdistus. Täydellinen agenda täydellisen sateiselle sunnuntaille.

Syksyn merkkejä

2009-08-05T09:04:00.004+02:00

Heinäkuu sujui Oslossa ennätyksellisten sademäärien merkeissä, ja vaikka kesä ei mielestäni ole vielä oikeasti alkanutkaan, mieleeni se jo hiipi - syksy. Se on väistämättä edessä, ja kun aiemmin ainoana positiivisen elokuun merkkinä pidin pimenevässä illassa hehkuvaa tunnelmallista kynttilänvaloa, olen tänä vuonna päättänyt aktiviisesti ehkäistä syksymelankolian syntymistä.

Elokuvakausi on jo korkattu käyntiin. Oli upea tunne pitkästä aikaa päästä elokuvateatterin pimeään syleilyyn, tarinan viedessä mukanaan toiseen paikkaan, toisiin tapahtumiin, toisiin tunnelmiin.

Syksyllä pitää myös aktivoitua ja kehittää itselle harrastus. Aiempina vuosina olen kunnostautunut mm. taiteen merkeissä. Osallistuimme ystäväni Johannan kanssa Oslossa taidekurssille, ja intomme kesti jopa kevätlukukaudelle asti. Taide - maalaus, piirtäminen ja kyllä, jopa kuvanveisto - oli itselleni erittäin tärkeä henkireikä ja harrastus nuorena, mutta unohtui jossain vaiheessa aikuisuuden kiireitä. Oli hauskaa palata taiteilun maailmaan taas näin monen vuoden jälkeen. Tänä syksynä haluaisin panostaa koulutukseen, josta olisi toivottavasti hyötyä minulle ammatillisessa mielessä, tulevaisuudessa. Viinikoulutukseen.

Intialaisella pikkupöydällämme on vino pino aarteita kirjakaupoista, sieltä sun täältä. Rakastan kirjakauppoja, ja yhtä paljon kirjoja! Ne ovat tarina-aarteita täynnä, vaikkei koko ajan aktiivisesti lukisikaan. Tuskin maltan odottaa pääseväni viimein Stieg Larssonin trilogian ensimmäisen kirjan "The Girl with the Dragon Tattoo" vietäväksi. Sitä ennen aion päästä Sofi Oksasen "Puhdistuksen" vavahduttavan tarinan loppuun.

Viimeiseksi, muttei suinkaan vähäisimpänä: olen toissa päivänä vahvistanut jäsenyyteni treenisentterissä. Olen aiemmin vuoden verran tukenut paikallista SATSia huimilla kuukausimaksuilla, hikoillen ehkä kerran viikossa ylitäysillä kimppatunneilla, joilla en koskaan pysynyt muiden tahdissa ja muutenkin tunsin olevani väärässä paikassa väärään aikaan. Sen sijana olen pitkään pitänyt joogasta, ja vieden joogaharrastuksen astetta pidemmälle, treenaan nyt Pilatesta. Kirjoitan sen blogiini siksi, että julistamalla asiaa yleisesti minun on vaikeampi keksiä tekosyitä olla menemättä tunneille aktiivisesti.

Pilates on "älykästä" treenausta, joka vaikuttaa positiivisesti lihaksistoon sekä koko kropan hyvinvointiin, sen henkisen hyvinvoinnin lisäksi. Ja kun edessä on 12 kuukauden jäsenyyssitoumus ja kallis kuukausimaksu, en näe hyviä tekosyitä jäädä kotiin tuijottamaan kattoa. Kun PilatesRoom sijaitsee vieläpä 50 metrin päässä kotiovelta, ei se lähtemisen vaikeuskaan voi minua estää...

You White People

2009-08-01T08:11:00.003+02:00

Olin onnekas, koska harvoin tv:n eteen päätyvänä tein sen juuri silloin, kun NRK (Norjan YLE) näytti ranskalaisen dokumentin “You white people”. Se oli katsaus kahdeksanvuotiaan ugandalaisen Erinin tosielämään, ystäviin ja heidän ajatuksiinsa “meistä valkoisista”. Opin paljon.

Dokumentti seurasi kameratiimin kanssa Erinin arkea Ugandan kotikylässä, jossa elämä on alkeellista – mutta kaikista puutteista huolimatta onnellista. Erin avasi katsojalle myös ikkunan toiseen arkeen, joka sujuu internaattikoulussa, kaukana kotoa. Ylpeä pieni mies tuli kameratiimin kanssa luokkahuoneeseen johtamaan keskustelua , jonka aiheena oli: you white people.

Erinin ystävä Aisha tunnustaa, että hän haluaisi mielellään olla valkoinen. Erinillä oli alkuun hieman kriittisempi näkökulma valkoisiin. Hän kun suorastaan lamaantui nähdessään valkoisen ihmisen ensimmäistä kertaa ja kuvitteli näiden olevan harvinaisia eläimiä – tai jopa jumalia. Luulipa Erin jopa ettei valkoinen mies varmaankaan syö lihaa, koska näyttää sellaiselta kuin näyttää.

Filosofoinnin lomassa opin myös, etteivät valkoiset voi kantaa esimerkiksi polttopuita, koska pelkäävät likaa ja bakteereja. Valkoiset eivät syö puuroa, eikä afrikkalaisilla olisi taloja ilman valkoisia. Ei kyllä orjuuttakaan, huomauttaa Erinin ystävä, kaverusten meloessa peilityynellä Victoria-järvellä. Sen sijaan valkoiset ovat keksineet koneita lähes joka tarkoitukseen, ja jollakin tapaa valkoiset kuitenkin ovat tummaihoisten yläpuolella. Pysäyttävä kommentti kahdeksanvuotiaalta pieneltä mieheltä, joka on epäilemättä jostakin omien kokemustensa kautta tämänkin mielipiteensä saanut.

Itse kasvoin valkoisena valkoisessa maailmassa, kunnes pikku hiljaa elämääni alkoi tulla muitakin sävyjä. Aloin nähdä värejä. Ihmisen ihonväri ei ole millään lailla tätä ihmisenä määrittävä tekijä, mutta ympäristö tekee siitä helposti sellaisen. Tänä päivänä elinpiiriini kuuluu kaikennäköisiä, -värisiä ja –taustaisia ihmisiä, ja olen ystävieni kokemusten kautta oppinut että monella meistä on – Erinin tavoin – omat ennakkoluulomme toisenlaisuutta kohtaan. Minusta näennäinen erilaisuus on rikkaus. Ja sisäisesti erot eivät taida niin suuria ollakaan. Tai niin kuin Erin asian näkee: Kun tutustuin valkoisiin paremmin, tajusin että nehän ovat niinkuin me.

Yksi valkoisiin liittyvä ominaispiirre Erinin maailmassa yllätti. Ugandan pääkaupungissa Kampalassa vietetyn seikkailumatkan jälkeen dokumentin sankari oli jokseenkin väsynyt. Toisin kuin me valkoiset. Me kun emme kuulemma koskaan väsy.

Kotona

2009-07-25T20:22:00.003+02:00

Olin matkannut kauas tutuista ympyröistä, toisen maanosan puolelle, ensi kertaa ja yksin. Siellä kaukana kaikesta tutusta ja turvallisesta tunsin tulleeni kotiin. Ihmisillä, tavoilla, kulttuurilla tai ympäristöllä ei ollut mitään - absoluuttisesti ei mitään - tekemistä sen kanssa, mitä arjessani nimitin kodikseni. Silti olin tullut juuri sinne. Kotiin.

Tuon matkan kuluessa ymmärsin ensi kertaa konkreettisesti, että koti ei ole paikka vaan mielentila. Koti on siellä, missä on hyvä olla ja missä - kliseisesti, kyllä - sydän on.

Vuosien varrella olen saattanut pitkäänkin asua paikassa, asunnossa, neljän seinän sisällä - tuntien itseni silti vieraaksi ja olevani ainoastaan kylässä. Sen sijaan olen saattanut tavata uuden ihmisen tai tullut uuteen paikkaan ja välittömästi tuntenut lohdullista tuttuuden tunnetta. Kuin olisimme tunteneet toisemme aina. Maailmassa on muutama sellainen paikka - ja ihminen - jonka luona olen kotona. Aina.

Aika ajoin kaipaan noihin toisiin koteihini, mutta usein jo tieto niiden olemassaolosta lohduttaa. Ne ovat olemassa, siellä muualla minua varten. Ja se riittää.

Heinäkuisia huomioita

2009-07-19T08:37:00.003+02:00

Viikko arkea takana, ja sen kuluessa ajattelin ja ehti tapahtua seuraavaa, iloja ja suruja:

- Oslo on keskellä syvintä suvea, heinäkuussa, kuin vieraan vallan alle joutunut kaupunkipolo. Omat asukkaat ovat paenneet vuorille, rannoille, vuonoille, merelle tai metsiin, ja ruotsalaiset, saksalaiset, hollantilaiset, ranskalaiset, italialaiset ja muutama suomalainenkin turisti on vallannut tutut kulmani - ja olo on kaiken kielten sekamelskan keskellä vähän kuin olisi ulkomailla itsekin!

- Työpaikalleni tupsahti keskellä viikkoa kuvankaunis nuori mies, joka halusi töitä. Mitä tahansa töitä. Puhuin hetken hänen kanssaan, ja halusin ottaa hänet vakavasti, koska kokemuksesta tiedän, että tässä maassa on vaikea saada työpaikkaa ja tulla huomioiduksi, varsinkin jos puhut norjaa aksentilla tai nimesi ei ole Hansen, Gustavsen tai ihan mikä vain -sen. Se on ollut vaikeaa jopa suomalaiselle, jonka nimi päättyy nen-päätteeseen. Tiedän tapauksia, joissa ei-länsimaalaiset siirtolaiset ovat virallisesti muuttaneet nimensä perinorjalaisiksi ja saaneet välittömästi kutsun työpaikkahaastatteluun firmaan, josta aiemmin on tullut vain eioota. Toivotin norsunluurannikkolaiselle nuorelle miehelle onnea ja mielessäni ihailin hänen aktiivisuuttaan ja rohkeuttaan kulkea firman ovelta ovelle. Itseltäni se aikoinaan puuttui. Toivottavasti jollakin on suuri sydän ja vapaa työpaikka juuri hänelle!

- Lääkäri antoi nuorelle Norjan tädilleni tammikuisen tutkimuksen jälkeen maksimissaan kaksi vuotta elinaikaa. Tapasin Ann Evan toukokuussa, ja silloin tämä taistelijanainen oli jo kerran uhmannut kuolemaa ja selvinnyt kamppailusta upeasti voittajana. Silloin myös sovimme treffeistä myhemmälle kesälle, elämänvirtaa täynnä. Nyt Ann Eva makaa isolaatissa sairaalassa, eikä saa liikahtaakaan; pieninkin mustelma kropassa voi viedä Ann Evan pois. Kun kuolema on niin konkreettisesti läsnä, asettuvat asiat elämässä perspektiiviin, jonka hahmottaminen voi olla erittäinkin tärkeää aika ajoin.

- Blogini lukija matkasi tällä viikolla matkavinkeistäni inspiroituneena Norjan länsirannikolle ja on lähettänyt minulle ihastuttavia matkaraportteja aivan uskomattoman upeilla kuvilla höystettynä. Itselleni tutut Møre & Romsdalin maisemat Molden ympäristössä ovat näyttäneet ammattivalokuvaajan tuotosten kautta jopa alkuperäisiä paremmilta (mikäli se nyt kuvankauniissa Norjan maassa edes on mahdollista...) Kiitokset kauniista kuvistasi, Hannu - toivottavasti mahdollisimman moni pääsee tuotoksistasi nauttimaan!

Nyt kutsuu vapaa sunnuntaipäivä. Nautitaan siitä, ja tästä ainutlaatuisesta seikkailusta nimeltä elämä!

Kontrasteja

2009-07-15T10:45:00.007+02:00

Kaksi viikkoa kului näissä maisemissa. Sieluni maisemissa.

Matkalla sinne tuli käytyä täälläkin. Tallinna oli muuttunut kovin kolmessatoista vuodessa. Vanha kaupunki onneksi ei.

Parasta siellä, suklaakeidas salaisella sisäpihalla. Jousikvartetin soittaessa varjon alla laiskana, aurinkoisena iltapäivänä, siirryimme ajassa sata vuotta taaksepäin. Espresso oli hyvää, melkein kuin Moccassa. Chilisuklaa vielä parempaa.

Nyt takaisin tässä maisemassa. Kotona ja arjessa. Naapuri soittaa Puccinia, Maria Callas laulaa. Ei hassumpaa tämäkään. Elämäni pieniä, kauniita kontrasteja.

Metsäboule

2009-07-06T17:29:00.003+02:00

Heinäkuisen lomamaanantain merkittävä huomio: periranskalainen boule soveltuu provencelaisten hiekkakenttien ja Pariisin Luxemburgin puiston lisäksi erinomaisesti myös suomalaisten mökkiteiden varrelle ja parkkipaikalle pelattavaksi!

Paikallisesta S-marketista hankittu seitsemän ja puolen euron investointi maksoi itsensä jo koepelikierroksella takaisin, kun suvereeniksi voittajaksi osoittauduin MINÄ. Boule-kuulien kieriessä joka toisella heitolla pitkälle kanervikkoon sai peli myös uuden nimen - metsäboule eli skogsboule - ja turnauksen seuraava kierros pelattaneen illan tullen, ehkä jo ennen maailman parasta saunaa.

Ajatuksemme valloitti tänään myös toinen jännittävä havainto, kun huomasimme suloisen, ikivanhan mutta sopivasti remontoidun, saaressa sijaitsevan Sillanvartijan talon (mikä kaunis nimi!) olevan MYYTÄVÄNÄ...

Loma

2009-07-03T20:45:00.004+02:00

Taas on rantasauna lämmenyt (vähintään kerran päivässä), Kabanossi hiiltynyt takkakatoksen hiilloksella, kevyt linja unohdettu, yötön yö pitänyt pitkään valveilla, kuikka huudellut vastarannalla, ruohottunut saunaranta niitetty, veden kaunista ääntä kuunneltu, haisteltu tuulen suuntaa, puolen vuoden lehdet luettu, pari kirjaa aloitettu, harvinaisia helteitä hämmästelty, veneellä pitkin poikin järvenselkää kurvailtu, ahmittu Valion jäätelötötteröitä (aidolla vohvelilla), vanhoja tuttuja tavattu, elämän ihmeellisyyksiä hämmästelty (samoin ajan nopeaa kulkua), ihailtu ystävän upeaa remontoitua tupaa, nukahdettu lempeään iltaan, herätty kirkkaaseen aamuun, maisteltu mansikoita, muisteltu menneitä ja mietitty tulevia.

Eli kaikkea sitä mikä on kovin kaukana arjestani, ja joka tekee minut niin suomalaiseksi, kerran kesässä. Ja onnelliseksi juuri siitä, näistä pienistä hetkistä.

Siksi kirjoitan

2009-06-26T11:12:00.003+02:00

Meiliboksiini oli tullut viesti blogiini eksyneeltä lukijalta. Hän ihmetteli viestissään, kuinka jaksan/viitsin/motivoidun kirjoittamaan blogiani, vähäisistä lukijoista ja kommenteista huolimatta. Hyvä kysymys, joka sai minut miettimään ja vaatii vastauksen.

Niin kauan kuin muistan, olen kirjoittanut. Siinä missä lapsuudenystäväni tulkitsi tuntojaan laulamalla (ja kouluttautui myöhemmin ulkomaisessa musiikkiyliopistossa jazz-laulajaksi, ansaiten nykyisin elantonsa, kyllä, laulaen), minä kirjoitin. En koskaan päiväkirjaa, sillä se tuntui hieman typerältä "Rakas päiväkirjani"-fraaseineen. Mutta kirjoitin muistiin asioita, mietteitä, tekstejä ja lainattuja lauseita. Kirjoittamisesta ei koskaan tullut minulle ammattia, mutta päädyin jakamaan elämäni sanojen ammattilaisen kanssa.

En ole koskaan myöskään omannut ylikorostunutta tarvetta jakaa sisimpääni monenkaan kanssa. Siinä mielessä blogi tarjoaa loistavan mahdollisuuden jakaa ajatuksia hieman anonyymisti - vaikka olenkin amatöörimäisesti onnistunut paljastamaan identiteettini joissain kohdin. Kirjoitan sitä mitä olen kokenut, nähnyt, tuntenut, haaveillut, suunnitellut tai muilta lainannut. Viimeinen koskee lähinnä loistavia lauseita tai elämänviisauksia.

Olen myös huomattavasti vahvemmilla kirjoittaessani kuin puhuessani, ja kirjoittaminen antaa minulle kanavan hahmottaa maailmaa ja omaa elämääni. Elämässäni on tapahtunut hyvin paljon, ja joskus mietin, miten hienoa olisi ollut mikäli olisin bloggaillut jo vuosia sitten, merkiten siten muistiin kaikkia hienoja - ja joskus myös vähemmän hienoja - kokemuksia ja elämyksiä joita elämä on tähän mennessä minulle tarjoillut.

En kirjoita välttämättä Sinulle, tai toivoen että joku minut blogimaailmasta löytää ja ajatuksiani kommentoi. Kirjoitan koska se on minulla hyväksi ja mikäli blogiini joku joskus eksyy ja ajatuksiani kommentoi, on se vain plussaa ja päivän piristys. Jos kirjoitukseni jotakuta joskus koskettaa, on se minulle upea asia.

Kirjoitetut sanat ovat minulle vahvuus, muistikuvien elävöittäjä ja elämän rikastuttaja.

Siksi kirjoitan.

P.S. Vastauksen siihen toiseen kysymykseesi löytänet huhtikuisesta postauksestani "Lähtöjä ja paluita".

Grace

2009-06-21T19:08:00.007+02:00

Harhailin muutama vuosi sitten päämäärättä keskellä Manhattanin sydäntä, kovin yksin ja kuitenkin kaikkien miljoonien ihmisten ympäröimänä. Times Squarella eksyin kauppaan ja sisällä siellä, katuvilinää paossa, silmiini osui teksti joka oli aivan pakko kirjoittaa Nokiaani muistiin. Se sopi tuolloin elämäntilanteeseeni kovin hyvin ja kosketti syvältä. Mukanani se on kulkenut siitä lähtien ja muodostunut motokseni, joka on hyvä muistaa hyvinä mutta myös niinä huonompina hetkinä.

Luulen tänään saaneeni takaisin ystävän, jonka menetin monta vuotta sitten. Elämä on taas kerran todistanut mahdottoman mahdolliseksi. Siksi tänään nämä ajatukset.

How we climb the mountain
is just as important
as how you get down
from the mountain,
and so it is with life
which for many of us
becomes one gigantic test
followed by one big
gigantic lesson.
In the end,
it all comes down to
one word, grace.
It's how you accept
winning and losing,
good luck and bad luck,
the darkness and the light.

White nights - Norwegian style

2009-06-20T09:18:00.005+02:00

Suomalaisista suomalaisin juhla, juhannus! Norjassa asuessani en sitä koskaan ole viettänyt, juhannus kun ei ole norjalaisten juhla. Vaikka keskikesää täälläkin ontuvasti juhlitaan, Sankt Hansin eli Johannes Kastajan syntymän juhlan muodossa, aina 24. kesäkuuta ja aattoa päivää aiemmin. Kokot lienee ainoa yhteinen tekijä suomalaisen juhannusvieton kanssa, muutoin asialla ei ole mitään tekemistä suomalaistraditioiden kanssa. Luettuani Suomen nettilehdistä juhannuksen saldon - 7 kuollutta juhannuspäivän aamuun mennessä - ymmärsin että ehkäpä onkin turvallisempaa viettää juhannusta tällä puolella Pohjolaa.

Pienen juhlinnan sain aikaan kuitenkin, hyvien ystävien kanssa. Siinä missä ruotsalaissuomalainen kollegani jo aamusta asti iloitsi tanssivansa juhannussalon ympärillä (en tiedä kuinka tämä käytännössä toteutettiin Oslon keskustassa ja minkälaisia reaktioita se eilen illalla on saanutkaan aikaan norskien keskuudessa - tuskin maltan odottaa raporttia!) minä ja hyvä tiimi hyviä ihmisiä skoolasi Amsterdamin Katjan tuliais-Lansonilla, ennen kuin suuntasimme vieraaseen pöytään päivittämään kuulumisiamme ja nauttimaan Kamchatka-rapuja, merirapuja ja -kampelaa, mansikoita...

Merenmakuinen juhannus oslolaisittain - ja reilun viikon päästä pääsen nauttimaan siitä suomalaisemmasta versiosta vähän jälkikäteen minäkin.

Kesänostalgia

2009-06-17T11:00:00.007+02:00

Monen monta vuotta sitten myin teefanaatikoille upeaa japanilaista vihreää teetä. Teelehdet oli käsin pyöritetty pieniksi teehelmiksi, ja huippulaadukkaalla, jasmiinilla maustetulla teellä oli laatunsa mukainen kilohinta. Kun kupin pohjalle laittoi muutaman teehelmen ja kaatoi päälle vihreälle teelle sopivanlämpöistä vettä, huoneen täytti huumaava, ainutlaatuinen jasmiinin tuoksu.

Joskus raivostuttavan tarkka tuoksumuistini toimi jälleen. Täsmälleen sama tuoksu pysäytti minut myöhään eilen illalla, kulkiessani kohti kotitalomme sinistä ovea. Sisäänkäynnin vieressä kukkivat jasmiinipensaat! Jasmiinin valkoiset kukat olivat kauneimmillaan, ja jos voisin, olisin säilönyt upean tuoksun pulloon ja antanut teidän haistaa.

Parvekkeella kukkivat pelargoniat kaikissa lilan ja roosan väreissä, saviruukuissa niin kuin lapsuuden muistikuvissa. Vanhan lipaston päällä hyvää mieltä säteilee Harri Koskisen Lantern-maljakossa vaaleanpunainen pioni.

Kaupunkikodissa pienet lapsuusmuistot kaiken elävän ja kukkivan muodossa vievät ajatukset suoraan lapsuuden kesiin. Silloin paistoi aina aurinko ja mummon pelargoniat ja pionit kukkivat kauneimmillaan.

Casanovan malja

2009-06-14T20:15:00.006+02:00

Ystävämme oli salannut projektinsa meiltä lähes kymmenen vuoden ajan. Kymmenen vuotta se myös kesti, romaanin kirjoittaminen.

On kaksi eri asiaa kirjoittaa romaani, ja kirjoittaa romaani ja saada se julkaistuksi. Käsikirjoitus lähti maan suurimpiin kustantamoihin, joista yksi tarttui syöttiin. Aihe kun oli mielenkiintoinen, kansainvälinen ja meitä suomalaisiakin koskettava.

Työtä se vaati, kirjoittamisen ammattilaiseltakin, journalistin koulutuksen saaneelta ystävältämme. Alkoi käsikirjoituksen muokkaus ja itsetuntoa koetteleva korjailu, varsinkin kun kustannustoimittaja tarttui kohtaukseen, jossa kirjan päähenkilö viimein pääsee suuren rakkautensa likelle - niin likelle kuin toinen voi toista ihmistä lähelle päästä. Kustannustoimittajan mielestä kun sinkkuystävämme kerronta oli siinä kohdin hieman ontuvaa. Harjoituksen puutettako? pohdimme kahvilassa, silmät kyynelissä nauraen, kirjailijaamme lämpimästi piikitellen.

Tällä viikolla olivat nimet virallisesti papereissa, julkaisuajankohta päätetty, toivomus uuden romaanin kirjoittamisesta vastaanotettu ja ystävämme itsetunto siellä missä sen oikeasti kuuluukin olla - korkealla.

Olin saanut joitakin viikkoja aiemmin pyynnön. Eksklusiivisin ja nautinnollisin punaviini, jonka tiedän? Lähetin sydämellä valitun viinisuositukseni - Casanova di Nerin Brunello di Montalcino Cerretalto 1999 - kirjailijalle, intellektuellille alibillemme.

Perjantaina saimme kutsun pöytään. Kirjailija halusi jakaa pullon kanssamme, tuestamme kiittäen. Kiitollisina ja liikuttuneina kokoonnuimme pöydän ääreen ja luimme allekirjoitetun sopimuksen ääneen, Casanovan Brunellolla skoolaten. Tuhannen käsikirjoituksen joukosta kahdeksan pääsi julkaistavaksi. Sitä kelpasi juhlia. Seuraavaan kertaan ei todennäköisesti eikä toivottavasti kulu kymmentä vuotta. Ja rakkauden kuvaamisenkin saralla Casanovamme on saanut viime aikoina huimaa nostetta.

Brunelloihin ja hyviin ystäviin voi aina luottaa.

Yachtspotter - osa II

2009-06-11T22:39:00.006+02:00

Maailman meriä seilaavien loistojahtien uskollisena fanina sydämeni löi epätahtia kun puhelimeeni saapui viesti Osloon tänään saapuneesta mystisestä megajahdista. Oli siis aivan pakko löytää suorin reitti Akershusin rantaan, jonne "A" - loistava nimi mielestäni! - oli kiinnittäytynyt.

Palattuani nyt observointireissultani ja haalittuani lisätietoa "A":sta voin kertoa seuraavaa:

- jahdin on suunnitellut ranskalainen tähtidesigner Philippe Starck
- se valmistui hampurilaiselta Blohm+Vossin telakalta viime kesänä
- paatin omistaa 37-vuotias moskovalaismiljardööri Andrei Melnichenko
- siinä on tilaa 14 vieraalle - ja 42:lle miehistönjäsenelle
- jahdin pituus on 119 metriä, tehden siitä maailman 11. suurimman
- tankin täyttäminen dieselillä tämänpäiväisen hinnan mukaan maksaa 6,5 miljoonaa NOK:ia eli noin 730 000 euroa
- itse jahti on maksanut omistajalleen vähintään 1,9 miljardia NOK:ia eli noin 215 000 000 euroa
- tyyliä ei voi kuitenkaan ostaa edes rahalla, ja mielestäni "A" oli ruma kuin mikä

Toisaalta, mielipiteeni voisi olla toisenlainen, mikäli olisin päässyt katsastamaan jahdin sisäpuolelta. Sitä kutsua ja seuraavaa jahtivierailua Osloon odotellessa laitankin iloksenne kuvan koko komeudesta!

Marokkolainen teekannu

2009-06-10T11:30:00.005+02:00

Lyonin vanhan kaupungin hämärällä sivukadulla huomioni kiinnittyi hurmaavaan putiikkiin. Kaupan keskiaikaiset kiviseinät pitivät sisällään aarrearkun verran hurmaavia pohjoisafrikkalaisia tavaroita, joilla kaikilla epäilemättä oli oma tarinansa kerrottavanaan.

Mukaani tarttui - ostamattomuuspäätöstäni uhmaten - vastustamattoman suloinen teekannu. Se odotti uutta omistajaansa ypöyksin hyllyllä eikä jättänyt minua rauhaan, ranskankielisen kyltin luvatessa "pienestä koosta huolimatta suurta nautintoa". Miten olisin voinut sitä vastustaa? Varsinkin kun kuhmuinen, vanha kannu oli kotoisin Marrakechistä - jonne putiikinpitäjä kehotti minua ehdottomasti matkaamaan...

Tänä aamuna vihin kannun käyttöön. Harvoin on aamutee maistunut yhtä hyvältä. Ne elämän pienet ilot...

Paulin pöydässä

2009-06-08T18:42:00.005+02:00

Paulin pöydästä on vaikea saada paikkaa, sanoivat muut. Niin kai, mutta mitään ei saa jos ei edes yritä, sanoin minä. Sisukas asenne kannatti, ja pääsin istumaan Paulin pöytään. Kallis mutta ikimuistoinen kokemus, ja Paulin taputtaessa olkapäätäni olin varma että ohentunut pankkitilin saldo kompensoitui moninkertaisesti sillä hyvällä mielellä, jonka tuosta kohtaamisesta sain.

Rakastan hyvää ruokaa ja pitkiä iltoja lautasten ja viinilasien lomassa, hyvässä seurassa, kotona tai ravintolassa. Sen sijaan en rakasta shoppailua, mitä pidän erinomaisena tekosyynä sille, että voin hyvällä omallatunnolla satsata rahani rakkaaseen harrastukseeni: ruokaan ja juomaan. Joskus mopo karkaa käsistä, myönnän, ja matkatessani maailmalla on matkakassa useammin kuin kerran huvennut suoraan kurkusta alas viinin ja ruoan muodossa. Mitä siis teenkään yhdessä R:n kanssa, kun takataskussa on paria kuukautta aiemmin impulssista hankitut lentoliput Geneveen, Sveitsiin? Hyppäämme Geneven rautatieasemalla ensimmäiseen Ranskaan vievään junaan ja poistumme junasta paria tuntia myöhemmin, Lyonissa…

Ranska on monien mielestä maailman kulinarismin kehto, ja itäisessä Ranskassa sijaitseva Lyon ranskalaisen gastronomian pääkaupunki. Tämä mielessämme päätimme kahta päivää ennen matkaamme suunnata juuri sinne, maistelemaan ja haistelemaan ranskalaisinta Ranskaa ja kokemaan uutta. Matkailumme perustuu lähes poikkeuksetta impulsiivisuuteen ja hetkessä elämiseen, joten tälläkin kertaa tiedossamme oli ainoastaan majapaikkamme sekä perjantai-illan ruokapaikka.

Olin lähestynyt Paulin ravintolaa samalla hetkellä kun määränpäämme varmistui, lähes varmana siitä, ettei pöytää meille kahden päivän varoitusajalla löytyisi. Toisin kävi, ja upgreidasin välittömästi matkalaukkuni sisällön astetta fiinimmällä mekolla. Paul Bocuse on nimittäin kunnioitettavat 83 vuotta vanha mutta ikinuori elävä legenda, joka pitää hallussaan eräänlaista gastronomista Guinnesin ennätystä: Paulin ravintola on maailman pisimpään Michelinin kolme tähteä yhtäjaksoisesti hallussaan pitänyt ravintola – ja kolmen tähden vuosia on tähän mennessä kertynyt 42.

Bocusen sanotaan luoneen käsitteen nouvelle cousine, joka aikoinaan haastoi perinteisen, ylenpalttisen ja kaloripommimaisen ranskalaisen keittiön kevyempään ja hienostuneempaan suuntaan. Vuosien kuluessa Bocuse on rakentanut pääravintolansa lisäksi Lyoniin kokonaisen ravintolaimperiumin ja kokkikoulun sekä aloittanut kokkien maailmanmestaruuskisoiksi muodostuneen Bocuse d'Or -kilpailun, jossa norjalaiset ovat vuosien saatossa menestyneet erinomaisesti. Busy man and still going strong.

Paulin ravintola l’Auberge du Pont de Collonges on hurmaava, tivolimainen ilmestys keskellä vehreää Lyonin laitakaupunkia. Sisällä meitä odotti kulisseja huomattavasti hienostuneempi, ylenpalttinen ruokaluksus sekä ranskalainen vieraanvaraisuus ja palvelualttius niin kuin se vain voi parhaimmillaan toimia. Ja koska tunsimme olevamme Paulin pöydässä sen yhden ja ainoan kerran, päätimme satsata pitkän kaavan ja pisimmän menun mukaan.

Olen varmasti syönyt elämäni aikana jännittävämpääkin, tai ainakin yllätyksellisempää, ruokaa – ruoka kun minulle on elämys puitteista ja tähdistä riippumatta. Mutta jotain aitoa, alkuperäistä ja unohtumatonta oli siinä illassa, kun annoimme lukemattomien tarjoilijoiden hyöriä ympärillämme ja hemmotella meitä parhaan kykynsä mukaan. Tryffelikeittoa, Bressen kanaa, hanhenmaksaa, merianturaa, pastöroimattomia juustoja, marinoituja mansikoita – kaikki herkullista, kaunista, ja periranskalaista. Kermakastikkeella! En aivan nähnyt sitä nouvelle cousinen kevyempää linjaa kaiken kerman keskeltä, mutta hyvää se oli, ja nautin koko rahan edestä!

Joskus tuntee elävänsä unohtumattomia, mieleenpainuvia hetkiä, ja jotain unohtumatonta oli siinä, kun pöytämme viereen ilmestyi hauraan elegantti Madame Bocuse chaneleissaan toivottamaan meille hyvää iltaa. Tai siinä hetkessä, kun ravintolasalin tunnelma sähköistyi kuin salamaniskusta, ja itse Monsieur Bocuse astui kaikkine 83 vuosineen ylväänä kokkiuniformussaan vieraidensa pariin. Kun Paul ehti kierroksellaan luoksemme, asetti kätensä isällisesti olkapäälleni ja hymyili kameralle, olin sen pienen hetken kuin suuren idolinsa tavannut pikkutyttö. Ja ilta oli saanut rahassa mittaamattoman arvon.

Niitä kaikkein parhaita muistoja kun ei rahassa voi mitata. Ilta Paulin pöydässä oli yksi sellainen.

The Road Not Taken

2009-05-31T09:00:00.004+02:00

Huomenna on kesän ensimmäinen päivä, vaikka Oslo otti varaslähdön helteisiin jo eilen. Vaikka en suuri runouden ystävä olekaan, juhlistan kesän alkua lainatuilla lauseilla, amerikkalaisen Robert Frostin kauniilla runolla The Road Not Taken. Se kertoo kauniilla tavalla yhden kokemuksen valintojen merkityksestä tien risteyksissä - vaikka sitten näin kesän kynnyksellä.

Two roads diverged in a yellow wood,
And sorry I could not travel both
And be one traveler, long I stood
And looked down one as far as I could
To where it bent in the undergrowth.

Then took the other, as just as fair,
And having perhaps the better claim,
Because it was grassy and wanted wear;
Though as for that the passing there
Had worn them really about the same.

And both that morning equally lay
In leaves no step had trodden black.
Oh, I kept the first for another day!
Yet knowing how way leads on to way,
I doubted if I should ever come back.

I shall be telling this with a sigh
Somewhere ages and ages hence:
Two roads diverged in a wood, and I–
I took the one less traveled by,
And that has made all the difference.

Moraalista ja sen puutteesta

2009-05-29T22:14:00.003+02:00

Olin ajatellut kirjoittaa aiheesta, joka on inspiroinut minua viimeiset Norjassa asutut kymmenen vuotta – nimittäin norjalaisesta työmoraalista. Intoni kuitenkin lopahti alhaisen energiatason myötä, ja miksikö? Kolmen, työasioita mietittäessä hyvin valvotun yön tuloksena. Siirsin siis postauksen kirjoittamisen myöhempään ajankohtaan…

Taustaa... Olen kohta viikon ajan ollut työpaikkani henkilöstövastaavana, tämän toimen oikeasti omaavan kollegani kääntäessä kylkeään auringon alla Rhodoksella. Viikkoon on kiteytynyt kaikki mikä työpaikoilla voi pahimmillaan mättää; sairauspoissaoloja, töistä myöhästymisiä, viime hetkillä toimeen pantu varastoinventaari ja joukko sisäisiä jännitteitä – vain muutamia pointteja mainitakseni.

Jokainen työpaikka on toki yksilönsä ja siinä työskentelevien ihmisten yhteishengen tulos. Yleistyksiä välttääkseni mainittakoon, että myös Norjasta löytyy firmoja, jotka rankataan korkealle erilaisissa “Vuoden paras työpaikka”-äänestyksissä. Tosiasia kuitenkin on, että suuri osa omista kokemuksistani norjalaisessa työelämässä - kolmen hyvin erilaisen ja eri aloja edustavan työnantajan palveluksessa - on antanut minulle valitettavan negatiivisen kuvan norjalaisesta työmoraalista ja norjalaisten suhtautumisesta työhön.

Kaikupohjaa väitteilleni antakoot se tosiasia, että olen työskennellyt aikuisiällä useammassa maassa ja lukemattomia eri kansallisuuksia omaavien kollegojen kanssa. Otettuani aiheen puheeksi muiden Norjassa asuvien ulkomaalaisten ja suomalaisten tuttavieni kanssa olen ymmärtänyt että vika ei välttämättä ole yksinomaan omassa negatiivisesti latautuneessa katsantokannassani, vaan mielipiteeni jakaa kanssani moni.

Pohjalaiselta äidiltäni perin lienee jo äidinmaidossa ajattelutavan, jonka mukaan johonkin ryhdyttäessä tehdään se myös sitten hyvin - ja joskus jopa liian hyvin ja perusteellisesti. Ajattelutapa on ollut joskus myös kirous, mutta uskon että loppupeleissä kiitos seisoo ja hyvin olen räpiköinyt rapakkojen yli tuon elämänohjeen ehdoilla. Siihen nojaten olen joskus myös kieltäytynyt projektista – tai jopa työstä – tietäen, etten tehtävää voisi suorittaa tarpeeksi sitoutuneesti.

En haluakaan väittää, että Norjassa asuessani olen törmännyt ainoastaan työtä ja vastuuta vältteleviin yksilöihin. Päinvastoin, lähipiiriini kun kuuluu työhönsä sitoutumisen vuoksi burn outinkin kokeneita läheisiä. Täällä olen kuitenkin huomattavasti enemmäin kohdannut niitä, jotka tekevät työtä ainoastaan ansaitakseen rahaa, puolella sydämellä. Ja omasta mielestäni kun työn tekeminenkin voi olla oikeasti kivaa ja siihen voi ja mielellään saakin sitoutua. Niin, tai ehkäpä asian voisi kääntää päälaelleenkin ja minunkin olisi aika alkaa relata hieman ja oppia jotain norjalaisten kollegoideni työmotivaatiosta – joka perustuu rahan ansaintaan vapaa-ajan viettoa varten.

Niin tai näin, huomenna on vielä edessä työpäivä ennen muutaman päivän vapaata – ja ensi viikolla odottavaa matkaa jonnekin keskelle Eurooppaa…

i ♥ rain

2009-05-26T21:56:00.004+02:00

Kesän kynnyksellä, monen aurinkopäivän jälkeen, juuri kotiin käveltyäni, pitkän työpäivän väsyttämänä, päivän sisätiloissa oltuani, ulos vihdoin astuttuani ja sadepisaroiden täplittäessä naamani, juuri silloin sen tajusin: pidän myös sateesta, ja aivan erityisesti pidän iltasateesta, kun ikkunan takana ropisee ja tiedän että ilma puhdistuu ja ajatukset siinä samalla. Juuri silloin on parasta hautautua peiton alle ja odottaa huomista - joka ehkä taas herättää auringon henkiin.

Huomenna on uusi päivä ja uudet mahdollisuudet. Hyvää yötä Oslosta.

Salaman iskemä

2009-05-23T09:06:00.008+02:00

Tunnustettakoon, että en ole penkkiurheilija - ja ehkä vielä sitäkin vähemmän urheilija. Suomalainen koululiikunta teki aikoinaan tehtävänsä ja juostuani verenmaku suussa tarpeeksi monta kertaa vuosittaisia pakollisia kuntotestejä, tunsin jopa pientä, kytevää antipatiaa tuota fyysistä pakkosyöttöä kohtaan.

Sen sijaan olen aina kävellyt joka paikkaan. Juossut rappuset ylös hissin sijaan. Pyöräillyt mieluummin kuin matkannut bussilla. Aloittanut aamuni joogalla. Hölkännyt lenkkejä vuonon rannalla. Olen löytänyt siis tapani pitää huolen kropastani, minäkin.

Lehdistä, netistä ja joskus telkkarista seuraan, miten kiekko-Leijonat suoriutuvat, mikä on Kimin lähtöruutu ja loppusijoitus, miten suomalaisella hiihdolla menee ja missä on seuraavat olympialaiset. Ironista kyllä, jaan kodin ja elämän miehen kanssa, joka on INTOHIMOISEN kiinnostunut jalkapallosta, hiihdosta, ampumahiihdosta, tenniksestä, yleisurheilusta - mistä tahansa urheilusta - ja työskentelee yhtä intohimoisesti urheilun parissa mediassa. Tämä on saattanut minutkin mitä erikoisimpiin tilanteisiin: tekstittämään televisioon norjaksi Matti Nykäsen unohtumattomia lausahduksia, esittämään puhelimen välityksellä haastattelukysymyksiä suomalaisille urheilijoille suomea taitamattomien toimittajien sijaan, haastattelemaan Tero Pitkämäkeä olympialaismakasiiniohjelmaan tai munaamaan itseni jalkapallon maailmanmestaruusiltana primetime-aikaan televisiossa - mitäs tulivat kyselemään puistossa lauantai-iltaa viettävältä "kansalta" veikkauksia illan matsin voittajasta?! Me tytöt kun juhlittiin juuri silloin polttareita...

Olenko kuitenkaan kaikkien Norjan vuosien kuluessa kiinnostunut norjalaisten ykkösviihteestä, jalkapallosta? Se alkoi hiipien. R. sai minut ensin mukaansa matseihin korostamalla stadionin yllä lepäävää ainutlaatuista tunnelmaa. Pikku hiljaa tietomääräni kasvoi, vaikka yhä pidin pallon perässä juoksevia aikuisia miehiä hieman lapsellisina. Offside-säännöt olivat pitkään mysteeri, mutta lukuisten toistojen myötä aloin ymmärtää, mistä oikein on kysymys. Pelaajat muuttuivat vähitellen mielenkiintoisimmiksi, kun tietomääräni - erityisesti pelaajien taustoista ja yksityiselämän käänteistä - kasvoi. Sitten Suomi tuli Osloon ja ystäväni J. Tukholmasta seuraksemme seuraamaan Norja-Suomi -taistelua, jossa Suomen pojat kunniakkkaasti puolustivat kunniaansa jatkoajalle saakka, häviten matsin loppumetreillä. Mutta me tytöt heilutimme siniristilippua loppuun saakka!

Toissa iltana lähdin pitkällisen houkuttelun tuloksena seuraamaan Lyn-Vålerenga -ottelua Ullevålin stadionille. Vastakkain olivat Oslon kaksi kilpailevaa joukkuetta, joista Vålerengalla on käsittämättömän lojaali kannattajakunta, vahva koneisto takanaan ja karismaattisia pelaajia - Norjan beckhameitä ja ronaldoja. Lyn eli suomalaisittain salama puolestaan on aina ollut altavastaaja, jonka kotiotteluihin tuskin tulee neljännestäysi stadionia katsojia, talous on konkurssin partaalla, sijoitus huono ja suuret tähdet puuttuvat. On lähes epäkorrektia olla Lyn-kannattaja - kun hieman liioitellusti kukaan muukaan ei sitä ole. Erityiseksi joukkueen tekee kuitenkin se, että Vålerenga ei ole 28 (!) vuoteen kyennyt voittamaan Lyniä kyseisessä kaksintaistelussa! Norjassa puhutaankin Lynin kummituksesta - ja oli hyvin hengissä torstai-illankin matsissa. Peli päättyi lukemiin 4-4 - ja minä olin löytänyt oman, norjalaisen joukkueeni, jota tästä lähin kannatan. Tulin kaapista ulos ja minusta tuli Lyn-fani! Heia Lyn!!! (Mainittakoon, että R. on hieman hämmentynyt eikä oikein tiedä, kuinka suhtautuisi joukkuevalintaani...)

Fairytale

2009-05-17T10:01:00.005+02:00

Eilen illalla Norja teki “lordit” ja vei voiton kotiin Euroviisuissa historian suurimmalla pistemäärällä. Löipä Alexander Rybakin kokonaispistemäärä jopa Lordin tähän astisen ennätyksen. Euroviisuja yli kaiken rakastavan maan yllä leijuu siis tänään suloisen v o i t o n j u h l a n tunnelma, eikä fiiliksiä pahenna sekään tosiasia, että tänään vietetään Norjan kansallispäivää.

Norjan kansallispäivän vietossa on hieman karnevaalimaisempi henki kuin Suomen arvokkaassa ja juhlallisessa itsenäisyyspäivän vietossa. Historialla on toki sanottavansa viettotapojen muokkautumiseen, ja Norja juhlistaakin itsenäisyyttään E i d s v o l l i n k a n s a l l i s k o k o u k s e n kunniaksi, joka pidettiin 17.05.1814. Virallisesti Norja kuului Ruotsin kanssa unioniin aina vuoteen 1905, jolloin unioni hajosi ja Norja julistautui itsenäiseksi. Hieman siis rauhanomaisemmissa merkeissä, kuin missä Suomi aikoinaan itsenäisyytensä hankki.

Norjalaiset rakastavat maataan, lippuaan ja kansallispäivän viettoa. Ruotsalainen ystäväni totesi, että Ruotsissa vastaavanlainen paatos koettaisiin yltiönationalistisena ja jopa rasistisena. Toisin on Norjassa, jossa valtaosa kansasta pukeutuu parhaimpiinsa – ja useissa tapauksissa tuhansia euroja maksaneisiin upeisiin kansallispukuihinsa – ja kokoontuu syömään yhteistä aamupalaa ystävien kanssa. Kansallispäivä on myös erityisesti lasten ja koulunsa päättävien lukiolaisten päivä. Lastenkulkueet ja torvisoittokunnat kävelevät kuninkaanlinnan pihan läpi, tervehtien linnanparvekkeella tuntien ajan mekaanisesti kättään heiluttavaa kuningasperhettä. Myös paikallisten abiturienttien - russ - parin viikon ajan kestänyt katkeamaton bilekausi huipentuu kansallispäivän viettoon. Koko kaupunki on siis täynnä ihmisiä, ääniä, torvisoittokuntamusiikkia, Norjan sini-puna-valkolippuja, kansallispukuja, haalaripukuisia russeneitä, ääniä, kaaosta ja iloista mieltä.

Eilisen euroviisuvoiton jälkeen kaupungin täyttänee myös valkovenäläistaustaisen Alexanderin voittokappale ”Fairytale”, joka on jollakin tapaa hyvin norjalainen ja josta epäilemättä tulee Euroopassakin ns. l a n d e p l a g e eli maanvaiva. Alexander on hurmaava nuori mies ja voittonsa ansainnut. Maanantaina alkaakin armoton suunnittelu, kun R:n työnantajan tehtävänä on järjestää tasoltaan Moskovan euroviisut lyövä massiivinen euroviisutapahtuma ensi toukokuussa. Kilpailuhenkisenä kansana tämä kun on Norjan ykköstavoite, ja sen julisti jo euroviisulähetyksessäkin Norjan pääministeri Jens Stoltenberg.

Alexander kirjoitti Fairytalen n u o r u u d e n r a k k a u d e l l e e n, tytölle joka Alexanderin mukaan oli ja tulee aina olemaan hänen suuri rakkautensa. Illalla Alexanderin heittäessä voittajan encore-esityksenä suoraan Moskovasta mieleeni tuli tuo laulun tyttö. Mitähän mahtoi sillä samaisella hetkellä tuntea tämä parikymppinen nuori neiti, joka on julkisuudessa julistanut olevansa täysin koskematon laulun sanomasta, päässeensä eteenpäin elämässään ja suunnittelevansa elämää aivan toisen nuoren miehen kanssa - Alexanderin jäädessä soittelemaan viuluaan ja laulamaan Fairytalea ristiin rastiin Eurooppa? Kaikkea kun ei kuitenkaan aina voi voittaa.

Samar vs. Vibrant Curiosity

2009-05-03T18:43:00.010+02:00

Samar on islamilainen ja arabialainen tytönnimi, joka tarkoittaa iltajutusteluja -“evening conversations” tai “nice chatting in the night”. Sopiva nimi siis upealle luksusjahdille, joka lipui Oslon Akershusin rantaan pian valmistumisensa jälkeen kolmisen vuotta sitten. Satuin ihan sattumalta paikalle, ja pääsin vierestä ihailemaan kuinka tämän mystisen laivan omistaja istui jahtinsa kannella palmujen (ja tietenkin perusvarustukseen kuuluvan helikopterin) katveessa nauttimassa gin toniceja, palvelusväen valmistautuessa illallisen tarjoiluun.

Samarin rantautuminen Osloon sai hetkessä aikaan mediakohun, ja paikallisessa lehdistössä spekuloitiin, kuka tai mikä on 77 metrisen jahdin takana. Parin päivän kuluessa puoli kaupunkia kävi satamassa ihailemassa laivaa, kunnes sen matka jatkui eteenpäin. Netissä kun on mahdollista bongailla maailman luksusjahtien matkaa lukuisillakin asiaan vihkiytyneillä sivustoilla, ja pian pääsin selville että Samar oli kierroksella pitkin Itämerta ja sen pääkaupunkeja, kunnes jatkoi matkaa… niin, minne?

Mielestäni oli kiehtova ajatus, että on olemassa ihmisiä, joilla on mahdollisuus matkata m a a i l m a n ä ä r i i n merta pitkin, sinne minne mieli tekee. Ja että tämän voi tehdä omalla pikku paatilla, jolla on 26 hengen miehistö, jacuzzi ja uima-allas – ja varmuuden vuoksi kaksi; yksi kylmä ja yksi lämmin - elokuvateatteri, ulkoilmabaari, ruokailutila, jonka tuolit voidaan mitoittaa sopiviksi joko buffet-ruokailuun tai sitten muodollisempaan illallismuotoon sopiviksi, täydellinen treenisali, helikopteri, kolme vesijettiä, sekä – vannoutuneena Cooper-fanina itselleni ehkä se merkityksellisin – auto mallia M i n i C o o p e r. Ja mikä hienointa, koko komeus matkaa maailman meriä kolmen, 2414 hevosvoimaa omaavan Wärtsilä-moottorin voimalla.

Sain piankin selville, että tämän vuoden 2008 tilaston mukaisesti maailman 48. suurimman jahdin omisti k u w a i t i l a i n e n liikemies, joka maksoi Davenportissa vuonna 2006 valmistuneesta kaunottarestaan yli miljardi Norjan kruunua ja nimesi laivan tyttärensä kunniaksi Samariksi. Niin paljon on maailmassa muutaman vuoden kuluessa tapahtunut, että Samarinkin löytää nykyisin jahteja vuokraavilta nettisivuilta, käypään 650 000 euron viikkohintaan, vaikka omistaja taitaa yhä olla sama kuwaitilaisherra. Ja sen verran vielä kaunottaren maailmanmatkoja seuraan, että tiedän Samarin tällä kirjoittavalla hetkellä olevan ankkuroituna Barcelonan Port Forumin satamaan.

Myöhäisen eilisillan kävelyllä bongasin Akershusin satamapaikasta Samaria muistuttavan jahdin, joka tämän päiväisellä tarkistuskierroksella osoittautui Samaria hieman pidemmäksi loistojahdiksi, Vibrant Curiosityksi. Tämä 85-metrinen jahti valmistui rotterdamilaisella telakalla helmikuussa, ja oli nyt löytänyt tiensä Osloon. Vibrant Curiosity on jo ehtinyt saavuttaa kyseenalaista mainetta; sen kun omistaa Würth-yhtiöiden saksalainen perustaja R e i n h o l d W ü r t h, jonka yhtiön työntekijät ovat 650 miljoonan kruunun laivahankinnan kanssa samaan aikaan suostuneet alennettuihin palkkoihin, finanssikriisia vastaan taistellakseen. Würth itse puolustaa vapaa-ajan hankintaansa jopa yhtiön kotisivuilla, julistaen “Minun elämäni on ollut työtä työn perään.” Ja ainakin tänä aamuna herra näytti nauttivan työnsä tuloksista täysin siemauksin ja hyvällä omallatunnolla, seistessään jahtinsa kannella seuraamassa miehistönsä rantautumisoperaatiota.

Ja kumpi jahdeista on tällä hetkellä suosikkini? S a m a r oli selvästi kauniimpi, elegantimpi ja muotoilultaan sulavampi – mutta en ehkä olisi myöskään kieltäytynyt kutsusta, mikäli Herr Würth olisi aamulla tarjoutunut noukkimaan minut ja R:n sunnuntaicruisailulle pitkin aurinkoista Oslo-vuonoa.

Kai lupa kuitenkin on – näinäkin aikoina – salaa haaveilla maailman seitsemästä merestä ja niitä seilaavista unelmajahdeista?

Your Yacht Watcher,
Una

Brueggergosman

2009-05-01T09:15:00.008+02:00

Osallistuin toissailtana Kanadan Norjan suurlähettilään vastaanotolle. Tilaisuus järjestettiin valtiovierailun johdosta, sillä Her Excellency kenraalikuvernööri Michaëlle Jean oli saapunut Osloon ranskalaissyntyisen miehensä Jean-Daniel Lafondin kanssa kolmipäiväiselle valtiovierailulle. Kanadan valtionpäämieshän on kuningatar Elisabeth II, jonka ylin edustaja maassa on valtion “keulakuvana” toimiva kenraalikuvernööri. Odotin diplomaattisen jäykkää ja harmaata tilaisuutta, jossa minglaillaan lasi kädessä ja cocktailtikku toisessa jäykkien ja harmaiden ihmisten kanssa. Yllätyin positiivisesti.

Ensimmäisen positiivisen yllätyksen tarjosi itse kenraalikuvernööri, joka oli tyylillisesti ja ulkonäöllisesti loistava versio Michelle Obamasta. Michaëlle Jean on alunperin haitilaissyntyinen toimittaja, joka työskenteli pitkään – opintojensa ohessa - asunnottomien naisten hyväksi Quebecissä. Jeanilla on myös pitkä toimittajan ja uutisankkurin ura mm. CBC Newsworldin palveluksessa, ja rouvan karisma olikin ilmeinen.

Vieraiden mukaan Kanadasta Norjaan oli lähtenyt joukko maan eturivin taiteilijoita eri aloilta. Erikoisimman kokemuksen meistä useimmille tarjosi Labradorin niemimaalla asuva nuori naismuusikko, joka lauloi meille suloisen “Hylkeenmetsästys”-laulun ja esitti tämän jälkeen yhdessä kanadalaisen inuiittiystävänsä kanssa joukon luonnonääniä tapailevia lauluja. Tämä oli taiteilijan mukaan yleistä huvia pienissä inuiittimökeissä pitkän talven aikana, kun jotain kivaa on keksittävä ja seinät tuntuvat kaatuvan päälle - ja kesäänkin on vielä pitkä aika.

Inuiittimuusikkoa ennen estradille oli kuitenkin astunut (ilman kenkiä, kuulin sen jalkojen “tapsahtelusta” lattiaa vasten vaikken jalkoja nähnytkään!) upeaan vihreään silkki-ja nahkailtapukuun pukeutunut kanadalaissopraano. Jo ensimmäisen lauluesityksen jälkeen olin vaikuttunut taiteilijan upeasta äänestä, ja viimeistään ennen kolmannen laulun alkua olin myyty Meashan upeasta lavakarismasta ja persoonallisuudesta hänen kerrottuaan meille taustastaan. Measha Brueggergosman (kyllä, yritin myös lausua nimeä sekaantumatta konsonanteissa) kertoi olevansa viidennen polven kanadalaisia, mikä tarkoittaa mittavia juuria lähes puhtaasti siirtolaisuuteen perustuvassa maassa. Hänen esi-isänsä olivat Kamerunista Yhdysvaltojen itärannikolle tuotuja orjia, jotka siirtyivät Kanadan Nova Scotiaan asumaan ja joiden jälkeläiset ovat siellä pysyneet näihin päiviin saakka.

Measha oli värikäs, persoonallinen, loistavaääninen ja upea laulajatar, jolla oli tarpeeksi itseluottamusta tunnustaakseen eturivissä istuvalle Norjan koko kuningasperheelle - ja samalla meille muille - että kesken edellisillan kuninkaanlinnan gaalaillallista hänen oli täytynyt mennä kirjoittamaan tekstiviesti kertoakseen vanhemmilleen, miten upeassa paikassa ja seurassa hän juuri nyt on. Tekstiviesti oli aiheuttanut välittömän puhelimen pirinän ylpeiden vanhempien yrittäessä SOITTAA takaisin kuninkaanpöydässä istuvalle tyttärelleen. Measha oli päättänyt olla vastaamatta.

Meashan kotisivut www.measha.com kertovat upeasta sopraanosta lisää - kuten sen, että sukunimikomeus on seurausta avioliitosta, jossa yhdistettiin Meashan ja hänen miehensä lisäksi heidän sukunimensä. Oli upeaa tavata taiteilija joka kykeni murtamaan perinteistä kaavaa jo pelkällä persoonallisella läsnäolollaan ja loistavalla huumorillaan. Lauluesitysten välissä saimme nauraa useamman kerran, mutta suurimman vaikutuksen Measha teki minuun esittäessään vaativien encore-taputusten saattelemana illan viimeisen laulun. Hän esitti negro spritualin I'm going home, jonka kanssa hän kertoi kasvaneensa, omistaen laulun samalla vanhemmilleen, joiden ansiosta hän tunsi olevansa turvassa siinä mitä teki, niin hyvä siinä mitä teki – ja ennen kaikkea niin onnellinen elämässään. Siinäpä jotakin opittavaa meille itse kullekin.

Tämän jälkeen minun oli aivan pakko mennä Meashan luo ja kiittää tätä karismaattista naista upeasta esityksestä. Joka sai minut - tunnustan – kyyneliin.

Post Scriptum: Ja mikäli mielessäsi ehti jo käydä kysymys siitä, miksi istun vappupäivän kirkkaana aamuna kirjoittamassa tätä tekstiä mieli terävänä, johtuu se siitä yksinkertaisesta syystä, että Norjassa vappuaatto rajoittuu ennen kaikkea teinien ja lukionsa päättävien juhlaillaksi – kun taas me täysi-ikäiset voimme mennä hyvällä omallatunnolla nukkumaan jo ennen puolta yötä ja herätä ilman päänsärkyä uuteen – tosiin töistä vapaaseen – päivään.

Kevään merkit

2009-04-28T20:31:00.005+02:00

Leskenlehteä ja västäräkkiäkin varmempi kevään merkki täällä Norjassa ovat kesävaatteissa katuja reippailevat norskit, jotka heittävät talvitakit vintille saman tien kun lämpömittari kipuaa plussan puolelle.

Oikeastaan siis tämä pieni postaus tulee kovin myöhässä - kevään kun bongasin alkaneen t-paitaisten ja shortsijalkaisten viikinkien myötä jo muutamia viikkoja sitten. Siinä missä itse vielä hyrisin ikisuosikkini villapoolo tiiviisti yläkroppaani lämmittämässä ja aina mukanani kulkeva kashmir-huivi kaulan ympärillä takaamassa tasaisen lämmönjakelun, vaelsivat urheilulliset, ruskettuneet (!) ja hyvää oloa huokuvat norjalaiset reippain askelin ulkona kaduilla, vuorilla, Aker Bryggellä - ja huomattavasti omaani kevyemmässä varustuksessa.

Tämä lähes liikuttavan norjalainen piirre jaksaa hymyilyttää joka kevät. Norjalaiset kun OVAT ulkoilmakansaa eivätkä todellakaan sokerista tehty. Tämän taisivat jo aikoinaan todistaa suuret norjalaiset seikkailijat Amundsen ja Nansen. Herrojen nykypäivän jälkeläisille muutama lopputalvesta vuorilla vietetty viikonloppu takaa syvän rusketuksen ja karaistaa city-kevään vastaanottoon kesävaatteissa. Siis niissä, joihin itse uskallan sukeltaa joskus tuossa kesäkuun paremmalla puolella.

Onneksi en ole arktisessa varustuksessani aivan yksin. Vaatevalinnoissaan kanssani samoilla linjoilla täällä Oslossa näyttävät lähes poikkeuksetta olevan yhä toppatakeissaan näyttäytyvät italialaisturistit...

Lähtöjä ja paluita

2009-04-25T18:42:00.009+02:00

On paikkoja, joihin aina palaan – ja paikkoja, joihin toivoisin voivani lähteä ja löytää ne edes kerran. Ja myös niitä, joihin tiedän etten koskaan enää palaa. Sen verran realismia m a t k a h u l l u u t e e n i kuitenkin sisältyy, että olen ymmärtänyt tämän yhden ihmisiän olevan riittämätön niiden kaikkien kiehtovien, jännittävien tai muutoin vain houkuttelevien paikkojen kokemiseen. Onneksi voinkin “matkailla” netin, tv:n, kirjojen – ja blogien! – välityksellä, ympäri maailmaa, ristiin rastiin. Haluaisin:

Palata Istanbuliin: Vuosia sitten istuin yksin ja yliskeptisenä lentokoneessa matkalla Turkin metropolikaupunkiin Istanbuliin. Työmatkasta muodostui minulle käänteentekevä, sillä minusta tuli Istanbul-fani kun jokin tuossa kliseisesti kuvaillussa “tuhannen ja yhden yön kaupungissa” vei puolet sydämestäni mennessään. 20 miljoonaa lähentelevä asukasluku, liikenteen kaoottisuus ja äärettömät vastakohtaisuudet eivät himmennä sitä tosiasiaa, että Istanbul on kaunis, upea, kiehtova, mystinen ja tunteisiin vetoava kaupunki, joka saa minut aina sinne palaamaan.

Lähteä Kaliforniaan: Amerikkalainen elämäntapa tuntuu itselleni vieraalta, ja vaikka maa on kaikessa valtaisuudessaan todellinen elämyskirstu, on siellä kuitenkin yksi osavaltio ylitse muiden, jonka todella haluan kokea: Kalifornia. Toivoisin voivani toteuttaa elokuvan S i d e w a y s –tyyppisen roadtripin alueen lukuisilla viinitarhoilla samalla kun pääsisin nauttimaan osavaltion upeasta luonnosta ja kävelemään San Franciscon Golden Gaten päästä päähän.

Palata Hampuriin: Asuin ensimmäistä kertaa ulkomailla Hampurissa, opintoihini kuuluvan harjoittelun merkeissä. Hampuri on kuin oma, itsenäinen valtionsa Saksassa, joka ei muutoin maana minuun vetoa. Se on suurten rahtilaivojen, syntisten naisten ja merimiestarinoiden kaupunki – ja niin paljon enemmän. Se on kauniin arkkitehtuurin, E l b e-joen, erinomaisten ravintoloiden, hyvien shoppailumahdollisuuksien, kosmopoliittien ihmisten, vanhan vaurauden, Karl Lagerfeldin, Alster-järvien, upeiden huviloiden, ainutlaatuisen yöelämän – ja veljeni – kaupunki, jonne on aina hauska palata.

Lähteä Intiaan: Rakastan intialaista ruokaa, mutta se oli pitkään ainoa kiinnekohtani - joogan lisäksi - tuohon valtavaan, jännittävään maahan. Viime aikoina Intia on salakavalasti lähestynyt minua niin kirjallisuuden (S h a n t a r a m) kuin elokuvan (S l u m d o g M i l l i o n a i r e) muodossa, ja vaikka molemmat tarjoavat jossain muodossa stereotyyppistä kuvaa tuosta monimuotoisesta maasta, uskon että juuri nämä stereotypiat tekevät siitä mielenkiintoisen. Kyllä, haluan matkata Mumbaihin, Goalle, Keralaan ja kaikkiin niihin jännittäviin paikkoihin, jotka tuntuvat kaikkein aistein mitattuina yltäkylläisiltä ja kiehtovilta.

Palata Lovundille: Norjan länsirannikolla, Atlantin syleilyssä sijaitsee pieni muutamien satojen asukkaiden – ja tuhansista lunni-linnuistaan tunnettu – saari nimeltä Lovund. Vierailtuani saarella 11-vuotiaana julistin ikäiseni itsevarmuudella palaavani saarelle joskus h ä ä m a t k a l l e. Näin tapahtui. Elin todeksi vanhan sanonnan, jonka mukaan kannattaa harkita tarkkaan mitä toivoo, sillä toiveet voivat toteutua.

Lähteä Marrakeshiin: Marokko vaikuttaa värikkäältä, mystiseltä – ja vähän kiehtovalla tavalla vaaralliselta – matkakohteelta. Matkatoive Marrakeshiin ei siis millään tavoin perustu tietoon vaan ainoastaan puhtaaseen uteliaisuuteen ja kaupungista ajan kuluessa syntyneeseen m i e l i k u v a a n.

Palata Kotiin: Yksi kodeistani on lapsuudenkotini, jonne on aina hyvä palata.

Lähteä Roomaan: Jos kaikki tiet vievät Roomaan, olen tainnut valitettavasti eksyä polulta. Toivon vielä joskus pääseväni ikuiseen kaupunkiin ja kokemaan kaikki se, mistä olen niin paljon kuullut. Ja kerran Italiaan matkattuani yhdistäisin reissuun matkan Napolin vieressä sijaitsevalle A m a l f i-rannikolle.

Palata New Yorkiin: Vietin kerran New Yorkissa Manhattanin sydämessä aivan liian vähäiset 36 tuntia, majapaikkanani Times Squaren vieressä 44. Streetillä sijaitseva liikemieshotelli. Käytössäni oli kaupungin kokemiseen siis kokonainen päivä, minkä käytin kävelemiseen. Newyorkilainen ex-pomoni tapasi kutsua minua Ms N e w y o r k e r w a l k e r i k s i – kävelytemponi kun kuulemma sopii kaupungin pulssiin erinomaisesti, ja New Yorkiin kerran päästyäni kävelinkin koko pitkän päivän. Mielestäni siten näkee parhaiten, ja haluaisin mielelläni palata takaisin - vaikka sitten kävelemään - tuohon satumaiseen kaupunkiin, jossa tunsin olevani kuin elokuvassa. Uusi käynti Museum of Modern Artissa, delilegenda Zabar’sissa ja kaupungin lukuisissa kirjakaupoissa kuuluisi toivottavasti silläkin kertaa ohjelmaan.

Palata Bud’iin: Norjan länsirannikolla, R:n kotikaupunki Molden läheisyydessä sijaitsee suloinen k a l a s t a j a k y l ä Bud, jossa aika on pysähtynyt aloilleen ja Atlantin ikuinen tuuli puhdistaa niin sielun kuin mielenkin. Kylästä löytyy kaksi kilpailevaa k a l a ravintolaa, ja niissä tarjoiltavat turskan kielet ja poskipalat maistuvat – kyllä – myös suomalaisten sisäjärvien kasvatille raikkaan valkoviinin säestyksellä.

Lähteä Costa Ricaan: läheinen työkaverini on costaricalainen Cynthia, jonka isovanhemmat viljelevät k a h v i a tulivuoren kupeessa, ja jonka kotikadun muodostaa talorivistö, jolla asuvat Cynthian koko lähisuku ja suurperhe – ja joka joutui lukitsemaan kotiovensa ensimmäisen kerran elämässään vasta muutettuaan Norjaan. Haluan joskus omin silmin nähdä ja kokea luontorikkaan, kauniin maan, jonka lähtökohdat ovat vielä niin koskemattomat, ja erityisesti sisällyttää reissuun Tyynen Valtameren rannikon.

Palata Ylläkselle: lapsuuteeni kuuluivat hiihtolomareissut Suomen Lappiin, ja vaikka asun norjalaisten vuorien lähietäisyydellä, suomalainen Lappi tuntuu yhä vain kiehtovalta, maagiselta ja ainutlaatuiselta. Olisi hienoa joskus voida palata erityisesti Ylläkselle, joka oli upea hiihtokohde pienelle keskisuomalaiselle s l a l o m-ä s s ä l l e.

Palata Nizzaan: Ranskan Rivieralla ja erityisesti Nizzalla on tärkeä paikka sydämessäni. Kaupunkiin ja erityisesti sen vanhassa kaupungissa R u e D r o i t e n varrella sijaitsevaan “kattokassis"-ullakkoasuntoon liittyy montaa hyvää ja merkityksellistä muistoa. Nizzasta ja sen ympäristöstä löydän monta minulle tärkeää tai h y v ä ä asiaa: meri, aurinko, kaunis luonto, Chagallin taide, kukkatori, hotelli Negrescon Dry Martinit, ranskan kieli, rapeakuoriset maalaisleivät, italialaissedän jäätelökioski, aasialaiset fastfood-paikat, viini ja taivaallisen hyvä ruoka…

Lost you in cultural differences

2009-04-05T09:17:00.006+02:00

Menneellä viikolla saatoimme lukea Iltalehden aina yleissivistävästä nettilehdestä, että tehokkuuden ja tuottavuuden vaatimukset ovat astuneet nyt myös parisuhdemarkkinoille - jopa niin, ”ettei siellä ole uskallusta antautua liehittelyyn ja romanttisten tunteiden valtaan.” R o m a n t i i k k a on siis häviävä taitolaji, vai onko se koskaan ollutkaan bravuuri meidän suomalaisten keskuudessa?

Iltalehti on vihkiytynyt asialle syvemminkin ja kuullut asiantuntijoiden mielipiteitä, mikäli asiantuntijoiksi voidaan laskea rakkausvalmentaja, kirjailija tai pastori. Kukin heistä edustaa erilaisia näkemyksiä suomalaisen romantiikan puutteeseen. Yksi näkee pitkälle menneen t a s a - a r v o n tappavan käytännön romantiikan, kun ”ensitreffeillä kahvitkin maksetaan sentilleen puoleksi.” Toisen mielestä vika on k a s v a t uk s e s s a. Miten lapset oppisivat romantiikkaa, kun sadutkin katsotaan videolta. Kirjailijan, tässä tapauksessa aina viisaan Kaari Utrion, mukaan suomalaiset kaipaavat romantiikkaa, mutta luonnonlakeihin perustuen p r i o r i s o i m m e muita elämän aspekteja. Olemmehan eläneet asutuksen rajoilla vuosituhansia, mikä on pakottanut meidät keskittymään ruoan hankintaan ja hengissä pysymiseen, tunteisiin keskittymisen sijaan.

Utrio heittää artikkelissa mielenkiintoisen kommentin: liehittelyä ei osata antaa eikä ottaa vastaan. Kohteliaisuudet kun ovat suomalaiselle kova paikka! Onko niin, että tasa-arvoajattelumme on mennyt sille tasolle, jossa kuulemamme kohteliaisuudet – kummalta sukupuolelta tahansa – koetaan omaa asemaa nakertaviksi, sen sijaan että ne nostattaisivat meidät hetkeksi arjen yläpuolelle?

Aihe on ollut tällä viikolla muutenkin ajankohtainen, kun nimetön henkilö nimimerkillä ”lostyouinhelsinki” meni ostamaan Helsingin Sanomien sunnuntailehdestä jätti-ilmoituksen jossa etsi Helsingin yöhön kuukautta aiemmin kadottamaansa elämänsä naista. Erikoiseksi asian tekee se, että ilmoituksen jättäjä oli viettänyt iltaa samaisessa ravintolassa kuin tämä suuren vaikutuksen tehnyt nuori nainen, uskaltamatta kuitenkaan lähestyä naista koko illan aikana. Kyse oli siis jokseenkin etäiseksi jääneeseen ensivaikutelmaan perustuvasta vetovoimasta ja ihastumisesta, jossa mieheen olivat tehneet suuren vaikutuksen naisen vaaleat, poninhännällä olleet hiukset sekä kauniit kasvot. Sen verran kaunotar jäi henkilön mieltä nakertamaan, että tämä satsasi 20 000 euroa Hesarin ilmoitustilaan ja etsintäkuulutti elämänsä naista sunnuntaisuomalaisten iloksi – ja hämmennykseksi.

Miten reagoivat suomalaiset, tai ainakin ne jotka jutusta lukivat lehden nettisivuilla? Asiasta uutisoineet artikkelit saivat lyhyen ajan sisällä valtavan ryöpyn kommentteja, joissa lähinnä pohdittiin, mikä mainostoimisto on mennyt puhumaan naisesta niin vanhanaikaisilla termeillä kuin poninhäntä ja kauniit kasvot – ja mikä firma on kalliin mainostempauksen takana? Kyseinen ravintola, Mtv3, internetin hakumoottori, teekkarit vai Hesari itse?

Monen kommentoijan suuret suut saatiin suppuun, kun muutamien päivien intensiivisen salapoliisityön tuloksen Iltalehden journalisti päästi julkisuuteen salapoliisityötä muistuttaneen tutkivan journalismin yllättävät tulokset: ilmoituksen takana oli mitä ilmeisimmin moskovalainen, 42-vuotias kovan tason yritysjohtaja, joka ihan aidosti etsi kadotettua kaunotarta Helsingin yöstä.

Venäjällä miesten ja naisten lukumääräinen suhde on 40-60, ja naisten elinikä on keskimäärin 14 vuotta maanmiehiään pidempi. Tämä tosiasia asettaa tiettyjä haasteita venäläisille naisille, joista moni käy k o v a a k a m p p a i l u a kilpailukykyisistä sulhasehdokkaista; heitä kun ei ole tarjolla turhan monta. Kilpailussa motivoituneimmat naiset panostavat länsisiskojaan enemmän ruplia ulkonääköönsä ja osallistuvat kursseille, joissa opitaan seurapiiri- ja kommunikointitaitoja, kauneudenhoitoa ja kodinhoitoa. Moni hyvin menestyvä venäläismies kun toivoo vaimonsa jäävän kotiin ja pitävän huolta hänestä, kodista ja lapsista – joita Venäjän hallitusta huolestuttavan nykytilanteen mukaan syntyy ainoastaan yksi per perhe.

Mitä tekee tällaisen maan ja kulttuurin kasvatti, jolle on luontevaa antaa ulkonäköön perustuvia kohteliaisuuksia? Maan, jonka naiset osaavat näitä kohteliaisuuksia vastaanottaa, olivatpa he sitten vaikka poliitikkoja, journalisteja tai tiedenaisia? Tämä kun on jossain määrin maan tapa. Anna Politskovskajan murhan jälkeen tämän oma, ihmisoikeusrikkomuksiin keskittynyt lehtensä Novaja Gazeta julkaisi etusivun otsikolla ”Hän oli k a u n i s.” Tällaisen maan materialistisesti rikas edustaja ostaa 20 000 euron ilmoituksen Hesarista ja toivoo löytävänsä sen kauniin, poninhäntäpäisen nuoren naisen. Tietämättä mitään siitä, että tempaus saa jopa tuhannet puolikateelliset suomalaiset liikkeelle arvostelemaan miehen sosiaalista kompetanssia – tai paremminkin sen puutetta. Suomalaisesta näkökulmasta katsottuna. Pahinta myrkkyä romantiikalle ovat k a t e u s ja k y y n i s y y s, ainakin Kaari Utrion mukaan. Utrion mukaan kun kyynisyys johtuu pelosta joutua rakkaudessaan naurunalaiseksi. Venäläismies uhmasi tempauksellaan juuri tätä kyynisyyden peikkoa.

En tiedä, ovatko etsijä ja kohde löytäneet toisensa, ja onko jossakin päin Helsinkiä poninhäntäpäinen nuori nainen, joka on uskaltanut vastata ilmoitukseen. Asiasta voidaan olla erittäin montaa mieltä, ja ottamatta kantaa siihen kuinka ”ostetuksi” ilmoituksen kohde voisi itsensä tunteakaan, toivon kuitenkin että nämä kaksi ovat toisensa löytäneet, vaikka sitten vain viattoman sähköpostiviestittelyn muodossa. Siinä tapauksessa kun suomalaisnainen on hetken voinut kokea meille kulttuurillisesti vierasta yltiöromanttista huomiota – ja venäläismiljonääri on toivottavasti saanut m i e l e n r a u h a n.

Sitä toivon, koska kulttuurien ja kulttuuritapojen sekamelskassa voi joskus kadottaa itsensä. Samoin kuin siitä voi joskus syntyä jotakin hyvin kaunista.

Maallisia iloja

2009-03-28T17:58:00.004+01:00

Perjantairutiinimme – take away-sushi – koki kovan kolauksen eilisiltana.

Viikon viimeisen työpäivän jälkeinen ”pakko saada ruokaa heti NYT”-tunne oli niin vahva että astelimme suoraan Aker Bryggen italialaiseen Oliviaan, joka mielestäni tekee K a u p u n g i n P a r h a i m m a t P i z z a t! Ja koska tällainen kardinaalivirhe pääsi minulle aiemmin sattumaan, että Olivian pizzat jäivät aiemmassa postauksessani ”OsLove - Parasta tässä kaupungissa” mainitsematta, korjaan mokaukseni nyt saman tien.

Eli kovan kilpailijan jopa napolilaisille pizzoille tarjoaa O l i v i a n P i z z a C a l a b r e s e täytteinään tatteja, tryffelisalamia, mozzarellajuustoa sekä liioiteltu loraus tryffeliöljyä. Maanpäällinen paratiisi – ja aivan erityisesti perjantai-illan matalaverensokeriselle, nälkäiselle Suomineidolle, jonka kroppa huutaa karbohydraattien ja syntisen epäterveellisen rasvan perään.

Koko komeus saapui kotiimme take away-laatikossa, eikä sieltä koskaan lautaselle ehtinytkään. Pizzat kun nautittiin suoraan pahvialuselta, kyytipoikana mehevän marjaisa Baron de Leyn riojalainen punaviini.

O n n i koostuu joskus pienistä asioista – eilen illalla se oli pizzan kokoinen!

P.S. Kuva jäi sattuneesta syystä puuttumaan; kuvaajalla kun oli liian nälkä ja kiire tuhota unan universumilaisille tarkoitettu todistusaineisto…

Hyvä karma

2009-03-24T19:44:00.008+01:00

Sanskriitin kielisellä käsitteellä k a r m a on suuri merkitys aasialaisissa ja erityisesti intialaisissa uskonnoissa, kuten hindulaisuudessa, sikhiläisyydessä ja buddhalaisuudessa. Hindu-käsityksen mukaan kaikki ihmisen teot tässä elämässä määrittävät tämän kohtalon seuraavassa elämässä. Buddhalaisuus puolestaan näkee karman vaikutuksen jo tässä elettävässä elämässä; tekojen seuraukset ovat koettavissa välittömästi. Buddhalaisten mukaan kaikki teot – passiiviset, aktiiviset tai jo pelkän ajatuksen tasolle jäävät – jättävät karman jälkiä tietoisuuteemme.

Olematta minkään edellämainitun uskontokunnan jäsen olen huomannut kuitenkin olevani niin hindulaisuuden kuin buddhalaisenkin elämännäkemyksen piilokannattaja, eräänlainen k a a p p i b u d d h i s t i tai s a l a h i n d u. Molemmissa uskonnoissa kun on useitakin elementtejä, joita noudatan omassa elämässäni lähes arkipäiväisesti, sen enempää miettimättä. Mikäli lähimmäisen kunnioitus, mielen ja sielun tasapainon ylläpito, terveellinen ruokavalio ja oman kehon kunnioittaminen vaikkapa säännöllisen epäsäännöllisellä aurinkotervehdyksellä joogan muodossa ovat merkkejä tästä, edustan mielelläni edellämainittuja elämänkatsomuksia.

Samoin uskon vahvasti karmaan ja sen lakiin. Länsimaisessa ajattelussa törmää joskus arkipäiväiseen ilmaisuun ”hyvä” tai ”huono” karma. Sillä viitataan usein ihmiseen, hieman vääräoppisesti kohtaloon tai vaikkapa niinkin arkiseen asiaan kuin talon, asunnon tai kodin ”henkeen”. Itselleni karma on ehkä konkreettisimmin ilmentynyt nimenomaan k o d i n h e n k e n ä. Ja koteja kun on vuosien varrella ollut monenlaisia. Aivan konkreettisesti – aivan kuten uusien ihmisten seurassa – olen joko tuntenut hyvää tai ajoittain ei niin hyvää tunnetta niihin ensimmäistä kertaa tutustuessani.

Uskon vahvasti, että kodeissa eletty elämä ja siellä eläneet ihmiset jättävät jälkiä – karman j ä l k i ä - peräänsä. Monessa kodissa olen ollut kuin läpikulkumatkalla, tietäen että täältä jatketaan vielä matkaa. Ensimmäisessä oikeasti omassa - ja vähän ehkä myös pankin omassa - kodissa viihdyimme nelisen vuotta, mutta vaikka se oli suloinen, vinoseinäinen satavuotias talovanhus ja näennäisen hyvähenkinen, liittyi siihen kotiin monta rauhatonta muistoa. Yritin rakennuksen historiaa selvittää mutta minulle ei koskaan selvinnyt oman huoneistomme tarkempi tarina. Voin kuitenkin kuvitella kuinka monta elämää – ehkä jotakin onnetontakin - niiden seinien sisällä on eletty. Sieltä muutto oli selittämättömällä tavalla h e l p o t u s. Meille molemmille.

Nykyisellä kodillamme on h y v ä k a r m a, ja ensimmäisen kerran sisään astuessani tiesin tulleeni Kotiin. En näe mahdottomana, että näiden seinien sisällä voi lisäksemme olla muutakin elämää. Mutta mikäli näin on, elämme rauhan symbioosissa ja miellyttävää, toinen toistamme kunnioittavaa rinnakkaiseloa. Näillä seinillä on minuun rauhoittava vaikutus, ja luulen että täällä on menneiden 114 vuoden kuluessa elänyt hyväsydämisiä, elämäänsä tyytyväisiä ihmisiä. Toivottavasti vähän samaan tapaan kuin nykyisetkin asukkaansakin.

Helsingin ikävä

2009-03-16T14:30:00.006+01:00

Kuka muistaa J. Karjalaisen klassikon ”Oi mikä ihana ilta”? Hän katselee laivoja, jotka purjehtivat ohitse niin hiljaa. Voi mikä ihana ilta, voi tapahtua melkein mitä vaan, mutta toivoo että tapais jonkun joka olis vielä enemmän…

Jiin kaunis kesäkappale oli pitkään minun määritelmäni Helsingistä. Kaivopuisto, kesä, meri ja elämä edessä.

Pitkä, tuulen tuivertama kävelylenkki pitkin merenrantaa, kevään ensimmäinen jäätelö, eteläisen kaupungin uhkeankauniit jugendrakennukset, Carusellin cappuccino, laiskat sunnuntait Hesarin äärellä, kävellen Uunisaareen ja aina Liuskasaareen saakka ennen kuin ehtivät poistamaan ponttoonisillan juuri kesän kynnyksellä.

Korvia vihmova tuuli, juuri niin kuin se vain tuulla voi Helsingissä, avomeren äärellä - niin, että jo hetken kuvittelet kevään tulon peruutetun. Korkeavuorenkadun korkeuserot ja kauppojen ikkunat, Bulevardin melkein aito pariisilaistunnelma, Fredrikinkadun persoonalliset pikkuputiikit, Senaatintorin avaruus ja Tuomiokirkon hiljainen, valkoinen kauneus. Marimekko-asuiset ihmiset, kolmosen ratikka, espresso Strindbergin terassilla.

Aamukuuden uinti oman taloyhtiön uima-altaassa. Olet etuoikeutettu, sanoi vuokraisäntä. Nii-in, vaikka ylihinnoitellun pikkuyksiöni kylppäri oli kooltaan puoli neliötä, oli käytössäni jugendlinnan uima-allasosasto saunoineen ja suihkuineen. Aina jotain hävitessään jotain voittaa. Aamu-uinnin jälkeen ulos haistelemaan, joko kevät on oven takana.

Elin unelmaani Helsingistä todeksi yhden vuoden, ja vuosi on muistoja täynnä. Takaisin en kaipaa, mutta keväisin se aina iskee. Helsingin ikävä. Huhtikuun korvalla.

Ikävää karkottaakseni laitan Jiin levysoittimeen ja kaikki on taas hyvin.

OsLove - parasta tässä kaupungissa

2009-03-14T18:09:00.008+01:00

Minulla on v i h a / r a k k a u s –suhde Osloon. Olen sinne kerran tullut, ja sieltä kerran matkalaukun kanssa lähtenyt. Kunnes taas palasin takaisin. Vähän niin kuin elämässä muutoinkin, olen huomannut että viha-rakkaus –suhteet ovat ne kestävimmät; se joka eniten meissä herättää tunteita – hyviä JA pahoja – on usein se joka meitä eniten koskettaa. Tämä pätee myös Osloon. Tässä rakkaudentunnustukseni kaupungilleni.

Aker Brygge – Oslon finanssimaailman ja raharikkaiden leikkikenttä. Mutta samalla täynnä norjalaista vaurautta synnyttänyttä historiaa. Aker Brygge on vanha laivanrakennustelakka-alue, joka vedenrajan sijainnillaan on houkutellut luokseen yritysten pääkonttoreita, kauppoja, runsaan ravintolatarjonnan sekä paljon turisteja kesäaikaan. Itselleni Aker Brygge on kuitenkin parasta k e s k e l l ä t a l v e a, kun seison bryggen päässä sillalla ja ihailen nenä talvituulesta punaisena vuonomaisemaa, seuranani pari pahaista lokkia. Tai s y d ä n k e s ä l l ä, kun kävelen venesatamalaituria pitkin sen päätepisteeseen, ja lasken jalat veteen ja syön jäätelöä. Ympärilläni laineiden liplatus ja parisataa toinen toistaan upeampaa venettä. Joissa muuten moni asuu ympäri vuoden… Hulluja nämä norjalaiset!

Bygdøy – keskustan tuntumassa sijaitseva niemimaa, jolla sijaitsevat kaupungin hulppeimmat omakotitalot, mutta myös idyllisin maalaismiljöö. Lampaat, hevoset ja lehmät toivottavat tervetulleeksi Bygdøylle pyöräilevän, ja maastosta löytyy suloisia m e t s ä p o l k u j a, jotka johdattavat upeille k a l l i o r a n n o i l l e – tai sitten Hukin ylikansoitetulle hiekkarannalle, tai vaikka Kontiki-museoon. Kesäkaudella Bygdøylle pääsee myös kätevästi vuoroveneellä, joka lähtee Rådhusetin rannasta, Aker Bryggen vierestä.

Slottsparken eli Kuninkaanlinnan puisto – vielä 80-luvun loppuvuosina puisto oli paikallisten narkomaanien pakopaikka. Nämä kaupungin valitettavan lukuisat vähäosaiset ovat joutuneet degradeeraamaan elinympäristöään ja siirtymään Keskusrautatieaseman ympäristöön – samalla kun muut kaupunkilaiset ovat ottaneet haltuunsa Haraldin ja Sonjan takapihan. Kuninkaanlinnan puisto on pieni, kompakti ja kaunis, ja sen a n k k a l a m m e n r a n n a n p e n k i l l ä on rauhoittavaa istua elokuisena iltana pimeyden laskeuduttua ja seurata lintujen reviirinjakoa. Kuninkaanlinnan puiston läpi laskee myös hiekkatie, joka Henrik Ibsensgatelta muuttuu meidän Kotikaduksemme, Huitfeldts gateksi.

Vika – kaupungin keskustassa, Kuninkaanlinnan ja Aker Bryggen välissä sijaiseva pieni kaupunginosa koostuu pääosin yli satavuotiaista rakennuksista ja rauhallisista kaduista, vaikka keskustan tuntumassa onkin. Vika on m i n u n O s l o n i, ja kun päädyimme viimeksi muuttamaan, uskaltauduimme kokonaisten 170 askeleen verran naapurikadulle ja muutto tehtiin osin kävellen. Vika on konstailematon, snobbailematon, kaunis ja ihanteellinen asuinpaikka, josta on lyhyt matka kaikkialle. Kolmen minuutin kävelymatkan päässä ovat e l ä m ä n i p e r u s a s i a t: ruokakauppa, työpaikka, meri ja lentokentälle vievän Flytogetin asema.

Baker Hansen / Vika Terrassen – kantakahvilani, joka joidenkin määritelmien mukaan on ”mummokahvila” mutta itselleni loistava vastapaino kaikelle ympäröivälle supertrendikkäälle ja übercoolille. Baker Hansen e i p e t ä koskaan - you know what you get – mikä tarkoittaa käytännössä norjalaisittain ihan hyväksyttävän hyviä korvapuusteja, tuoretta ekologista kahvia, aina hyvää palvelua loistotiimiltä sekä katunäkymän seinänkorkuisista ikkunoista kohti Vika Terrassenin katuvilinää.

Mocca – toinen kotini ne kaikki viisi vuotta, jotka Briskebyveienin ratikkareitin varrella sijaitsevassa kahvilassa työskentelin. Mocca oli paljon muutakin kuin kahvila; kahvipaahtimo, kohtaamispaikka, näyttäytymispaikka, taukopaikka, hengähdyspaikka, salapaikka, treffipaikka. Sen kanta-asiakkaat olivat suloisia, uskollisia, päivieni piristeitä - naapurin mummosta Norjan tulevaan kuninkaaseen ja kuningattareen. Moccan seinien sisällä kirjoitettiin yksi romaani ja yksi elokuvan käsikirjoitus Tärkeintä kuitenkin tuolloin – ja kuulemani mukaan yhä edelleen – on M a a i l m a n P a r a s K a h v i.

Grims Grenka – Norjan ensimmäinen Design Hotels –ketjuun kuuluva hotelli (www.grimsgrenka.no) , jota odotettiin pitkään ja joka pian valmistumisensa jälkeen valittiin mm. Wallpaperin toimesta yhdeksi maailman parhaista business-hotelleista. Hotellin funktionaalisuudesta voi yöpyjä olla montaa mieltä – joissakin suunnitteluvalinnoissa kun design itsearvona on mennyt toiminnallisuuden edelle – mutta fakta on että Grims Grenkan kesäisessä r o o f t o p b a r issa voit luulla olevasi melkein missä tahansa – kuten New Yorkissa tai Miamissa. Näin ovat minulle sanoneet ne, jotka ovat kotoisin New Yorkista ja Miamista. Jos siis pidät upeista drinkeistä, Cristal-shamppanjasta, kauniista ihmisistä, kosmopoliittisesta tunnelmasta – ja New Yorkista tai Miamista – käy Grims Grenkan kattobaarissa ja sulaudu joukkoon.

Summit – hyvän vastapainon Grims Grenkan übertrendikkyydelle tarjoaa Summit! Rakenna 22-kerroksinen RadissonSAS-hotelli Kuninkaanlinnan viereen ja sijoita ylimpään kerrokseen baari, jonka viisimetriset seinät ovat lasia. Siinä pähkinänkuoressa Summit-baari. Summitin asiakaskunta voi olla – esim. matkamessujen, pölynimurikauppiaiden vuosikokouksen ja Nobelin rauhanpalkinnon jaon kaikkien sattuessa samalle viikolle – auttamattoman sekalaista ja epäloogista, interiööri lukuisista uudistuksista huolimatta tallinkmaista ja bartenderit näennäisestä ammattitaidosta huolimatta tunareita kyetessään sotkemaan Irish Coffeeseen Irish Coffee-makusiirappia. Kaikki tämä kuitenkin unohtuu, kun pyörittää tuolin ja oman istumasuunnan kohti silmiesi edessä avautuvaa maisemaa ja imaisee lasista pitkän pillillisen Strawberry Margaritaa. Oslo j a l k o j e s i j u u r e s s a. Nauti siitä!

Gimle Kino – kaunis vanha elokuvateatteri Frognerin kaupunginosassa Bygdøy Alléen kastanjabulevardin varrella. Näyttää ainoastaan laatufilmejä, ja myös ei-amerikkalaisia. Hienoa! Ja mikä parasta, voit uppoutua punasamettisiin t u o l e i h i n (sananmukaisesti, ne kun taipuvat taaksepäin kuin Frasierin isän mekaaninen lempinojatuoli) ja juoda l a s i n p u n a v i i n i ä. Täydellinen elokuvanautinto, joka yhdistää parhaat puolet elokuvateatterista (äänentoisto ja laajakangas) ja kotikatsomosta (viini ja lepotuolit)!

Perjantaisushi Bryggen Sushista – en ole vielä maistanut ”maailman parasta sushia Japanin ulkopuolella”, jota The Timesin mukaan saa naapurikadullamme sijaitsevasta Alex Sushista. Mutta epäilemättä loistavan kilpailijan Alexille tarjoaa Aker Bryggellä sijaitseva Bryggen Sushi, josta haemme joka perjantai töiden jälkeen loistavan S u s h i C o m b o n: 8 sushia, 8 sashimia ja 6 tempura makia. Perjantaisin voin siis hyvällä omallatunnolla jättää kalanmaksaöljytabletit väliin! Perjantaisushistamme on tullut erikoinen institutionaalinen rutiini, sillä R:n ei enää tarvitse tervehdyksen lisäksi sanoa sanaakaan mennessään hakemaan take away-annoksiamme. Japanilaistarjoilijat kun tuovat miehelle automaattisesti lasillisen viiniä odottelun ajaksi, ja paperikassissa on 15 minuuttia myöhemmin kaksi japanilaisen täydellisesti valmistettua Sushi Comboa.

Dragonfly - jos minun pitäisi määritellä m a a n p ä ä l l i n e n p a r a t i i s i, joka kuitenkin sijaitsisi Oslossa, olisin aika lähellä Dragonflyta. Dragonfly on Aasiassa, erityisesti Kiinan Shanghaissa, tunnettu hierontakeidas, kehon ja mielen hoitolaitos, jonka palveluihin norjalaispariskunta oli tutustunut lukuisilla Aasian-matkoillaan. He ottivat riskin, toivat konseptin Osloon - ja suosio on ollut valtava. Eräiden arvioiden mukaan vastaavan tasoista hemmottelupaikkaa ei Euroopasta muualta löydy, ja olo on täydellisen ainutlaatuinen jo puolen tunnin käsittelyn jälkeen. Dragonfly sijaitsee naapurikadullamme, ja jos se ei olisi niin hintava, asuisin siellä. Ammattitaitoiset hierojat ovat kiinalaisia ja miljöö muutenkin autenttisen aasialainen. Vierailu hemmottelutaivaassa on sadan euron matka kaukaiseen aasialaiseen maailmaan – ja astut ovesta ulos uudestisyntyneenä. Koska en osaa paremmin paikkaa kuvailla, katso kotisivut myös englanniksi www.dragonfly.no.

The Coffee Club – Rådhusetin vieressä sijaitseva kahvila (www.fragrance.no), joka pitkään vierastutti minua. En tiedä olivatko syynä taivaansiniset seinät vai seinillä roikkuvat kuvat paikan ”henkisestä isästä”, intialaissyntyisestä gurusta Sri Chinmoysta, joka leimaa kahvilan henkeä monella tapaa. The Coffee Club kun on rauhan kahvila, jonka ideologia perustuu henkisyyteen ja intialaisen oppi-isänsä elämänfilosofiaan. Ruokatarjonta on kasvispohjaista ja ehdottoman itsetehtyä – eli erinomaisen hyvää! Taustalla soi meditatiivinen musiikki, henkilökunta on vähän kuin toisesta maailmasta ja vierailijaa ympäröi suitsukkeen tuoksu. Annettuani kahvilalle mahdollisuuden, minusta tuli The Coffee Club-addikti! Kahvihetki “rauhankahvilassa” on täydellinen i r t i o t t o a r j e s t a ja mieli lepää. Ja vähän niin kuin Dragonfly-vierailun jälkeen, astut uudestisyntyneenä takaisin katuvilinään. M i n u n O s l o o n i.

Obama Lissabonissa

2009-03-08T14:09:00.008+01:00

Oli pimein ja synkin vuodenaika, marraskuu, ja kalenterissa luksusta – viikon vapaa. Meillä molemmilla. Liian lyhyt aika lentää valtameren yli, mutta juuri sopivasti matkata johonkin Euroopan kolkkaan, jossa Osloa suuremmalla todennäköisyydellä paistaa aurinko, taivas on sininen, ihmiset hymyileväisiä ja ruoka on hyvää. Kaikki jotka olivat kaupungissa vierailleet, olivat sitä kehuneet – jopa R. joka siellä viimeksi aikaansa vietti yli kymmenen vuotta sitten. Tilasimme lennot Lissaboniin.

Arvaamattoman arvokkaaksi apuvälineeksi matkojeni suunnittelussa on muodostunut www.tripadvisor.com, josta bongasin meille positiiviselta vaikuttavan espanjalaisketjun Vincci Baixa-hotellin (www.vinccihoteles.com) Baixan business-ja shoppailualueelta. Vincci-hotellit ovat neljän tai viiden tähden persoonallisia liikemiehille ja vapaa-ajan matkaajille suunnattuja boutique-hotelleja, jotka panostavat henkilökohtaiseen palveluun ja somiin yksityiskohtiin.

Hotellihuoneemme oli pieni, mutta toimiva. Kylpyhuoneen seinän pituinen peili ja suloinen vesiputoussuihku loivat luksus-tunnelmaa, joka vahvistui kietouduttuani kerrankin kunnollisen paksufroteiseen kylpytakkiin. Pieniä, mutta matkaajalle arvokkaita yksityiskohtia, jotka tekevät arjesta – ja lomasta – juhlaa. Kun hotelli oli vielä kaiken lisäksi vihitty käyttöön ainoastaan muutamia kuukausia aiemmin, oli tunne kuin olisi muuttanut uutuuttaan hohtavaan kerrostaloyksiöön, jossa yksityiskohdat on tarkoin mietitty ja ilma puhdasta hengittää. Sekin loistava tunne erinäisissäkin hotellihuoneissa elämäni aikana yövyttyäni.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän olen oppinut harjoittamaan suunnittelemattomuutta. Se ei välttämättä ole kovin aikuismainen piirre, mutta omaan itsekurilliseen minääni uudenlainen ”vapaus” ja ”annetaan asioiden tapahtua niin kuin ne ovat tapahtuakseen”-asenne on ollut tervetullut lisä. Erityisesti matkoilla. Kun ei liikaa suunnittele, jää mahdollisuus myös sattumille ja hauskoille kohtalon johdattamille kokemuksille. Hotellin kliinisestä ilmapiiristä suuntasimme siis ulos Lissabonin pimeille, mystisille kaduille kameran kanssa, mukanamme ainoastaan lituskainen norjankielinen opaskirja, sen paksun Lonely Planetin sijaan.

Lissabon on kukkuloiden ja fadon kaupunki. Kävelimme joka paikkaan, jopa niin pitkälle, että verensokerin huvetessa se ei enää aina ollut niin hauskaa koko ajan. Onneksi kahvila- ja ravintolatarjonta on runsasta, ja paahdettujen kastanjoiden tuoksu johdatti tarvittaessa pikasnacksille niitä tarjoavien vaunujen luo. Mutta meille ei tarjottu ainoastaan kastanjoita. Baixan eleganttia mosaiikkipäällysteistä Rua Augustaa pitkin vaeltaessamme lähes joka toinen vastaantullut paikallinen suhahti R:lle ”hash, hash”, mikä viikon kuluessa kävi jo lähes väsyttäväksi. Koskaan aiemmin ei huumetarjonta ollut yhtä päällekäyvää, missään, milloinkaan. Asiaa selittänee se tosiasia, että Lissabon on valitettavan tunnettu Euroopan edullisimmasta hash- ja LSD-tarjonnastaan – ja markkinoilla on monta potinjakajaa, joiden täytyy euronsa ansaita aktiivisella markkinoinnilla.

Päivämme Lissabonissa alkoivat lähes poikkeuksetta aamupalalla Chiadon kaupunginosassa sijaitsevassa kahvila A Brasileirassa, joka on 1800-luvulta peräisin oleva instituutio erityisesti kaupunkilaisten keskuudessa. Kahvila on mannermainen, kristallikruunuin ja upein kattomaalauksin koristeltu kohtaamispaikka, jonka terassilla oli hyvä käynnistää koneisto aamun ensimmäisellä espressolla, mehevällä toastilla ja tuoreella appelsiinimehulla. Toiseksi kantapaikaksemme muodostui kauniin ja historiallisen Belémin tornin lähistöllä sijaitseva joenrantaravintola, joka oli loistava pysähdyspaikka kevyelle lounaalle – gazpacho-keitolle ja lasilliselle kuivaa portugalilaista chardonnayta. Vitivalkoisen kuutiomaisen terassiravintolan viereen oli tuolloin valmistumassa uusi Design Hotels-ketjuun kuuluva Jeronimos 8-hotelli, jonkin verran aikataulusta jäljessä.

Suuntasimme kaupungin länsilaidalta Belémistä kohti itää ja Lissabonin vuoden 1998 maailmannäyttelyä varten ehostettuun ja osittain rakennettuun kaupunginosaan Beirolasiin. Työskentelin vuoden 2000 maailmannäyttelyssä Saksan Hannoverissa ja koin siksi vahvan deja vu-kokemuksen Lissabonin expo-kaupunginosassa, jota leimasivat moderni arkkitehtuuri, jättimäiset rakennukset ja selkeä kaupunkisuunnittelu – kaiken kaupungin keskustassa koetun karun kauniin ja ikivanhan rakennustaiteen jälkeen.

Matkamme missio lähes aavemaisen ihmistyhjälle expo-alueelle oli siellä sijaitseva Oceanário, joka on Euroopan suurin oseanario eli suurien merieläinten akvaario. Rakastan suuria kaloja suurissa tankeissa, ja koska en uskalla itse sukeltaa meren alle niitä henkilökohtaisesti tapaamaan niiden luonnollisessa elinympäristössään, ovat akvaariot ehdoton vierailukohde missä ikinä niitä pääsen näkemäänkään. Oseanário oli hieno ja vavahduttava sekä ennen kaikkea meditatiivinen – juuri sitä kun kalojen katselu parhaimmillaan on – mutta oma kaikkien aikojen suosikkini on yhä aina vain Musée Océanographique de Monaco, Monacon Monaco-Villessä, upeassa kivilinnassa sijaitseva, ikisuosikkini Jacques Cousteaun aikoinaan lähes 30 vuoden ajan johtama kiehtova akvaario ja museo. When ever in Monaco, käy museossa ja ihaile myös rakennuksen katolta alla avautuvaa dramaattista Välimeren maisemaa!

Kalojen katselun lisäksi rakastan hyvää ruokaa, ja olimme onnistuneet buukkaamaan pöydän Restaurant Elevenistä (www.restauranteleven.com), joka sijaitsee korkealla kauniin puiston, Parque Eduardo VII:n päällä, tarjoten hulppean näköalan yli Lissabonin ja Tejo-joen. Eleven on nimensä mukaisesti yhdentoista ystävyksen kunnianhimoinen ravintolaprojekti, joka houkutteli chéfikseen kolmen Michelin-tähden ravintoloissa aiemmin viihtyneen saksalaisen Joachim Koerperin. Kova työ on kantanut tulosta ja Koerperin johdolla suhteellisen uusi ravintola on saavuttanut ensimmäisen Michelin-tähtensä – ja Lissabon ensimmäisen Michelin-ravintolansa. Tämä kertoo jotain kaupungin gastronomisesta tarjonnasta; se on vaihtelevaa, meripainotteista, rustiikkia, hyvää muttei välttämättä gastro-luksusta.

Illallinen Koerperin keittiön vieraana oli nautinnollinen, erityisesti taitavan sommelierin viinivalintojen johdosta, mutta se ei jättänyt mieleeni makujälkeä. Ja se on omassa ruokafilosofiassani Michelin-tähtiäkin tärkeämpi asia. Olen useat kerrat istunut ystävän kattamassa pöydässä tai vieraan kaupungin sivukujalla sijaitsevassa pikkuravintolassa, ja saanut hulppeampia makuelämyksiä ja makujälkiä kuin Michelin-tähdinkin varustetuissa huippuravintoloissa. Eräs lempiravintoloistani onkin portugalilainen kaupunginosaravintola Beira Rio Hampurissa, Landungsbrückenin kupeessa, ja Beira Rion valkosipulipihviä ei moni pihvi maussa, mehevyydessä ja tuoksusinfoniassa voita. Maku on suhteellinen käsite, ja itselleni eivät ainoastaan hulppeat puitteet aina riitä. Eleven kokemuksena jäi kuitenkin kauniin arkkitehtuurin, loistavien viinivalintojen ja hyvän seuran lisäksi mieleen naapuripöytään istahtaneesta – suomalaisesta – perheestä. Joskus on matkustettava kauas, tunteakseen olonsa kotoisaksi Suomen kielen soljuessa sujuvasti taustahälynä.

Upean makujäljen meille molemmille jätti kuitenkin hotellimme naapurikadulla sijaiseva sympaattinen Nectar-viinibaari (www.nectar-winebar.com) ja sen yhtä sympaattinen omistajatar Margarida, joka oli usean vuoden kotiäitiyden jälkeen toteuttanut haaveensa omasta viinibaarista. Margaridan viinitietämys on aitoon kiinnostukseen perustuvaa, ja saimme nauttia hyviä paikallisia juustoja ja mehevää lammaspaistosta upean Herdade de Portocarro 2004 (Terras do Sado, Torrão) kera, lähtipä matkalaukussamme pari pulloa Osloonkin nautittavaksi.

Margarida oli piristävä poikkeus muutoin kovin vaikeasti lähestyttäviltä vaikuttaneisiin portugalilaisiin verrattuna. Edellisessä työpaikassani hotellilla henkilökuntamme koostui lähes kahdestakymmenestä kansallisuudesta, ja vaikka kokonaislukumäärä oli pieni, joukkoon mahtui peräti neljä portugalilaista. Mielikuvani kollegoistani saamani kokemuksen perusteella oli, että portugalilaiset ovat suomalaisten tapaan pienen maan kasvatteja, sitkeitä ja peräänantamattomia, mutta räjähtävällä latinotemperamentilla höystettynä. Lissabonin viikon aikana emme kuitenkaan kohdanneet – Margaridaa lukuunottamatta – aitoa, välittävää ystävällisyyttä ja vieraanvaraisuutta, jota jostain syystä olin osannut odottaa.

Mielestäni ihmiset ympärilläni kuvastavat kaupungin tunnelmaa, ja sen perusteella Lissabonin tunnelma jäi itselleni etäiseksi ja vaikeasti hahmotettavaksi. Ehkä portugalilaisten onkin helpompi hahmottaa tunteitaan uljaan ja kohtalokkaan fado-musiikin avulla - vähän niin kuin meidän suomalaisten, jotka sielultamme olemme tangokansaa ja laulamme menetetystä rakkaudesta vasta jälkeenpäin? Fadoa oli lähes mahdoton välttää Lissabonin kaduilla, ja se loi hieman lämpöä muutoin viileänä hohkaavaan marraskuiseen kaupunkiin. Uskollisena Mariza-fadotähden fanina pettymys oli kuitenkin suuri, kun ymmärsin maailmantähden konsertoivan – ei suinkaan Lissabonin tunnelmallisilla fadoklubeilla vaan – Oslon konserttitalolla juuri matkamme paluuiltana.

Matkakokemus muodostuu monesta palasesta. Siihen vaikuttavat matkakohteen onnistunut valinta, useissa tapauksissa sää, odotukset vs. toteutuneet kokemukset, ihmiset, ajankohta, jopa matkaajien elämäntilanne. En tiedä oliko syy Lissabonissa, vai kenties liian tuoreessa muistissa olleessa edellisviikonlopun reissussa Istanbuliin, mutta jostain syystä minulle ei muodostunut tunnetta olevani kaupungissa, johon haluan palata. Ja ehkä syvimmän muiston kaupunki jättikin sillä tosiasialla, että tulen aina muistamaan olleeni juuri siellä, valvoen läpi erään marraskuisen tiistaiyön ja liikuttuneeni kyyneliin kello viisi aamulla, kun Barack Obamasta tuli Amerikan Yhdysvaltojen 44. presidentti!

Ruskaretkellä

2009-02-28T10:25:00.007+01:00

Dovrefjell on mystinen ylänköalue keskisessä Norjassa. Mystiseksi sen minulle tekevät ne kaikki kokemukset ja kerrat, jotka olen alueella viettänyt. Ensimmäisen kerran monen monta vuotta sitten yhdessä Norjan perheeni kanssa keskellä ylänköaluetta sijaitsevalla leirintäalueella vietetty yö oli maaginen kokemus Suomen tasaiselta järvialueelta kotoisin olevalle Suomi-neidolle.

Dovrefjell jakaa eteläisen Norjan ja keskisen Norjan kahtia vuorineen, ja on tunnettu upeista maisemistaan, muutamasta korkeahkosta vuorenhuipusta – kuten Snøhetta 2 286 m – sekä rikkaasta eläinkunnastaan. Dovrefjellenillä asuu myös myskihärkiä. Ne ovat parisataakiloisia, karvapäisiä jehuja, jotka juoksevat kovaa - jopa 60 km/h – joten en lähtisi niiden kanssa hädän hetkellä kilpajuoksuun. Myskihärkiä löytää Norjan Dovrefjellin lisäksi ainoastaan Grönlannista, Alaskasta, Kanadasta – ja pitäähän Ruotsikin mainita 7 yksilön kannallaan.

Elokuun lopulla olimme automatkalla R:n kanssa kohti Moldea, Norjan perheemme kaunista asuinpaikkaa länsirannikolla. Matka autolla perille kestää helpostikin kahdeksisen tuntia, kapeita vuoristoteitä kiemurrellen ja matkan päässä lauttaa odotellessa. Olimme kuitenkin päätyneet vuokra-autoon lentomatkan sijaan, sillä Norjan sisäiset viime hetken lennot ovat kalliimpia kuin lähes mihin tahansa Euroopan kolkkaan suuntautuvat lentomatkat. Oli perjantai-ilta, ja Oslon päässä suoritettavat tietyöt hidastivat etenemisemme pahimmillaan kävelyvauhdiksi. Parin tunnin ajelun jälkeen hyväksyimme tosiasian, ettemme koskaan ehtisi illan viimeiselle lautalle. Ei hätää, koska ratkaisun tarjoaa: Dovrefjell!

Ajomatka Dovrefjellin yli vie meidät myös perille, tosin hieman kokonaismatka-aikaa pidentäen. Ilta oli kuitenkin tähtikirkas, ajo-olosuhteet hyvät ja autossa poppi raikasi, joten pieni vuoristoajelu olisi ihan kivakin kokemus. Niinpä kaarsimme ylänköä kohden, pysähtyen ensin huoltoasemalle nappaamaan pahimpaan nälkään annokset Norjan kansallisruokaa: pølse med lompe eli lituskarieskaan kääritty nakki, mikä antoi sopivasti ajoenergiaa. Matka myskihärkien valtakuntaan saattoi alkaa.

Ylängölle saavuttuamme edessämme oli melkein suora ja norjalaisittain erinomaisessa kunnossa oleva tie, kattonamme tähtitaivas ja ympärillämme totaalinen pimeys – ja ne reilut parisataa myskihärkää. Suorastaan romanttista! Meillä ei ollut enää kiire, ja muut matkaajat – ja niitä oli yllättävän monta - painoivat raskaasti kaasujalkaa hurauttaen suoralla ohitsemme, kuin olisimme olleet etanoita formularadalla. Etuoikealle häämötti levähdyspaikka, ja kuin sanattomasta sopimuksesta kaarsimme auton levikkeelle. Nousimme autosta keskelle ylänköaluetta, jonka valaisivat miljoonat yläpuolellamme tuikkivat tähdet, ja jonka ilma oli viattoman puhdasta ja raikasta hengittää.

Samalla tunsimme itsemme kovin pieniksi, siellä keskellä mahtipontista, alkukantaista norjalaisluontoa keskiyön aikaan, ja urbaanit matkaajat tunsivat yhtäkkiä niskassaan kaikkien niiden pusikoissa vaanivien villi-ja petoeläinten –nopeajalkaisista myskihäristä puhumattakaan – sadat silmäparit. Yhtä sanattomasti, kuin olimme levikkeelle kaartaneet, siirryimme ripeästi panssaroidun menopelimme sisälle suojaan ja kaarsimme renkaat ulvoen takaisin tietä kohden. Olimme turvassa!

Takavasemmalta lähestyi auto, ja sadasosasekunnin pituisen arvioinnin tuloksena R. painoi kaasujalkaa ja kiilasi tielle ennen kaukana pimeydessä lähestyvää autoa. Jotta emme ärsyttäisi kuljettajaa vielä enempää, lähdimme ärhäkkäällä nopeudelle etenemään pidemmälle kohti ylänköä ja pääsimme tehokkaaseen matkanopeuteen. Takana oleva kuljettaja halusi mitä ilmeisimmin kilpailla kanssamme, lisäten myös nopeuttaan ja lähestyen vakaasti autoamme. Tunnelma autossa kohosi kuin kauhufilmissä, jossa pariskunta ajaa pitkin pimeää tietä ja takana seuraa auto ajaen jatkuvasti lähemmäksi, ja lähemmäksi, ja lähemmäksi…

Päässämme alitajuntaisesti soimaan alkanut Psykon tunnusmusiikki vaihtui totaaliseksi hiljaisuudeksi sillä samalla sekunnilla, kun peruutuspeilistä alkoivat välkkyä liikkuvan poliisin siniset valot. Yöllisen ajelumme hinnaksi koitui reilut 2000 euroa – poliisisedän taulukon maksimirangaistus – mutta positiivisena luonteena tämä totesi, että mikäli olisimme ajaneet 2 km/h nopeampaa, kortti olisi otettu viranomaisten haltuun saman tien.

Tämä loppukesän ruskaretkemme tuli minulle elävästi mieleen nyt maanantaina, lähdettyäni töistä ja huomattuani että kotiavaimeni eivät olleet siellä, missä ne aina ova: taskussani. Olin siis jostain vieläkin käsittämättömästä syystä lähtenyt aamulla töihin nappaamatta avaimia taskuuni, R:n jäädessä vielä kotiin. Tuskalliseksi tämän virheen tekee se, että hän jäi kotiin odottaakseen lentokentälle vievää junaa, matkakohteena Tsekeissä järjestettävät hiihdon MM-kisat, ja matkan pituutena neljä vuorokautta. Vaihtoehtoinani oli siis soittaa lukkosepälle tai majoittua hotelliin seuraaviksi neljäksi yöksi. Lasku olisi ehkä muodostunut lopulta samaksi molemmissa vaihtoehdoissa; maksoinhan lukkosepälle tunnin rappusilla odottelun jälkeen reilut 400 euroa ja pääsin yöksi omaan kotiin.

Ja tarinan opetus? Omista virheistä – ja myskihärkäsafareista - saa usein maksaa kalliisti.

25 asiaa

2009-02-15T10:28:00.016+01:00

Pitkäkestoisen vastarinnan jälkeen, yli vuosi sitten, annoin periksi ja liityin mukaan Facebookiin - kun ”kaikki muutkin” mukana ovat. Ja nekin harvat ystävistäni, jotka pitkään vastaan hangoittelivat, ovat matalalla profiililla mukaan liittyneet, toinen toisensa jälkeen.

Facebook ON erinomainen keksintö pitää yhteyttä ystäviin ja niihin tuttuihinkin, joiden kanssa ei muuten yhteyttä välttämättä pitäisi. Omaan Facebook-piiriini kuuluvat ne harvat ihmiset joita todella kutsun ystävikseni, mutta myös paljon kavereita, tuttuja, opiskeluaikaisia tuttuja, työkontakteja tai ihan vain muita kontakteja.

Olen tarkka reviiristäni enkä mielelläni paljasta kaikkea itsestäni ympäröivälle maailmalle, ja osin siksikin Facebook-käyttäytymiseni on maltillista verrattuna monen muuhun ystävääni. Minulle nettiyhteisö tarjoaa kuitenkin loistavan tavan päivittää elämäntilanteet ja kuulumiset niiden ihmisten kanssa, joilla on itselleni merkitystä. Tosin aito, silmätysten tapahtuva kontakti on – ja tulee aina olemaan - luontevin tapa päivittää ne elämän Todella Tärkeät Asiat.

Viime aikoina Facebookissa on kiertänyt erilaisia ”25 kohdan listauksia”, joita joskus vanhoina kirjeaikoina – ja tämän kirjoittaessani tunnen itseni yllättäen ikäistäni hyvin paljon vanhemmaksi – kutsuttiin kiertokirjeiksi. Meiliboksiini tippui siis pyyntöjä ystäviltäni kirjoittaa lista 25 asiasta, jotka kuvaavat minua, tapojani, elämääni tai ovat vain muuten merkityksellisiä. Tai pieniä havaintoja, suuria tunnustuksia, tai merkityksettömältäkin tuntuvia ajatuksia, joilla kuitenkin on kirjoittajalleen suuri merkitys. Olen itse ääneen nauranut joillekin ystävieni itseensä kohdistuvista hauskoistakin havainnoista, mutta eniten minua ovat ihastuttaneet uudet piirteet ja asiat joita olen listan avulla ystävistäni oppinut. He kun voivat nähdä itsensä jokseenkin eri valossa kuin minä, ja muutama salaisuus tai tähän asti salattu pahekin on listan avulla ystävistäni paljastunut.

Itselleni listauksen tekeminen Facebookissa tuntuu vieraalta, mutta se sai minut kuitenkin pohtimaan mitä listaani kuuluisi. Blogini onkin mielestäni parempi foorumi tälle semi-itsetutkiskelevalle listalleni, joten tässä, ole hyvä!

1. Kotini on linnani, ja viihdyn hyvin näiden yli 110-vuotiaiden seinien sisällä, jotka ovat nähneet yhtä jos toista ennen minuakin. Tässä kodissani on myös selkeästi parempi karma kuin parissa edellisessä.

2. Olen A-ihminen, eli parhaimmillani ja tuotteliain heti aamutuimaan; heräsinhän viiden vuoden ajan puoli kuuden jälkeen. Joka päivä.

3. Ilman aamuteetä en kuitenkaan lähde käyntiin, ja (päiväaikaan tai hyvän illallisen jälkeen nautittavan) kahvin suhteen olen – ikävä myöntää, koska sanalla on mielessäni negatiivinen lataus - snobi.

4. Pelkään pimeää, synkkää metsää ja myrskyöitä. Olen siis kääntynyt mökkimme parkkipaikalla palatakseni pikapikaa takaisin sivilisaation pariin, ymmärrettyäni näiden kolmen yhdistelmän mahdottomuuden.

5. Isoisoäitini oli ”näkijä” – ja elämä on todistanut että kyvyt ja taidot voivat siirtyä suoraan alenevassa polvessa seuraaville sukupolville.

6. Minulla on vahva tuoksumuisti. Työskentelin monta vuotta kahvin parissa, jossa hajuaistin käyttö oli olennainen osa työnkuvaa, ja se on auttanut paljon tutustuessani viinien kiehtovaan maailmaan. Havaitessani tuoksuja – parfyymeja, ruoan, juomien, kukkien etc. tuoksuja – voin mielessäni palata hetkeen tai sen ihmisen luo, johon kyseisen tuoksun liitän. Hyvässä ja pahassa.

7. Mieleni koti ja sielunmaisemani on Keiteleen rannalla Suomessa, kotitalossamme Vikassa Oslossa ja mystisen maagisessa Istanbulissa.

8. Minulla on kuusi vuotta vanhempi veli, joka asuu Hampurissa ja jota tapaan liian harvoin. Joskus Oslossa, silloin tällöin Hampurissa ja useimmiten Keiteleen rannalla.

9. Kaipaan usein sinne missä en ole – käsittääkseni aika tavallinen ulkomailla asumisen seuraus.

10. Parhaimmat ystäväni ja ne tärkeät ihmiset asuvat kovin ja aivan liian kaukana minusta. Olen paljon ja usein yksin, mutta en koe olevani yksinäinen (se merkityksellinen vivahde-ero!) ja jo pelkkä tieto niiden tärkeiden ihmisten olemassaolosta usein riittää.

11. Olen gastronautti ja rakastan hyvää ruokaa; äidin lihapullia ja Välimeren keittiötä. Olen syönyt kolmen Michelin-tähden ravintolassa ja aika monessa muussa, mutta kaikista kokemuksistani huolimatta ne kaikkein parhaimmat ja mieliinpainuvimmat ovat syntyneet rakkaudella valmistetusta ruoasta, erinomaisesta seurasta ja lämpimästä tunnelmasta pöydän ympärillä, yksinkertaisissa puitteissa ja joskus ihan yllättäen.

12. Pidän myös ylettömän paljon viineistä, ja vaikka ”opiskelen” vähän lähes joka päivä, haluan oppia niistä paljon lisää.

13. Olen vasenkätinen ja minulle siksi luontevampaa olisi kirjoittaa davincimäistä peilikirjoitusta. Hämmennän joskus huvikseni ihmisiä kirjoittamalla oikealta vasemmalle, pyytäen tämän jälkeen oikeakätistä tekemään saman. Kokeile vaikka!

14. Työskentelen tällä hetkellä kauniiden tavaroiden parissa ja suomalaisenkin designin kokonaismyyntiä edistäen. Olen oppinut, että parasta on kestävä, kaunis muotoilu, joka kestää ajan hammasta ja jokapäiväistä kulutusta, ja tekee arjestakin juhlan.

15. Elämä on joskus kovallakin kädellä opettanut nauttimaan arjen pienistä asioista: kupillisesta hyvää kahvia naapurikahvilassa, viestistä kaukana asuvalta ystävältäni, musiikkihetkestä ennen töihinlähtöä, kehon ja mielen notkeuttavasta joogasta, perjantaisushista, parista sivusta hyvän kirjan maailmaa ja kaikista hyvistä ihmisistä ympärilläni.

16. Olen istunut iltaa kahden blondiystäväni kanssa Rukahovissa Kuusamossa jääden ravintolasalin ainoiksi seinäruusuiksi Matti Eskon humpan tahtiin. MattiMatinMatinEsko herättää siis meissä yhä näin monen vuoden jälkeenkin hyvin traumatisoivia tunteita.

17. Toisin kuin Matti Eskosta, pidän erityisen paljona portugalilaisen Marizan fadosta ja espanjalaisen Concha Buikan musiikista, kaiken sen muun musiikin lisäksi jota kuuntelen, oopperasta heavy metalliin, fiiliksen mukaan. Musiikilla on erittäin merkittävä osa elämässäni.

18. Maailmassa on lukemattoman monta paikkaa jotka haluan vielä nähdä ja kokea. Ja niitä, joihin haluan palata takaisin. Yksi näistä on etelä-Ranskassa sijaitseva Nizza, jossa olen viettänyt monta tärkeää ja hienoa hetkeä. Yksi lempiäänistäni on Enkeltenlahden kivisen rannan aaltojen ääni, joka rauhoittaa ja tuo mieleen pelkästään hyviä asioita – ja jota voisin kuunnella loputtomiin.

19. Jostain syystä lempikirjani (Shantaram) ja lempielokuvani (Slumdog Millionaire) sijoittuvat molemmat Intiaan; maahan, jossa en ole koskaan käynyt ja johon melkein olin päättänyt olla matkustamatta – ennen kuin luin kirjan ja näin elokuvan.

20. Olen ollut viiden tähden hotellissa töissä, mikä opetti käsittämättömän paljon ihmisluonteesta, hospitality-käsitteestä ja -asenteesta, hyvästä ruoasta ja viineistä, kulttuurien välisen kommunikaation rikkaudesta hyvässä ja pahassa – ja miesten uskottomuusalttiudesta.

21. Minulla on vielä toiveita, jotka eivät ole toteutuneet. Onneksi, sillä
muuten elämä olisi tylsää.

22. Äitini on usein kutsunut minua elämännautiskelijaksi. Alan pikkuhiljaa uskoa, että se on aika yksinkertaisen loistava määrite sille mitä olen ja haluan olla.

23. En päästä helpolla ihmisiä lähelleni, mutta olen aina uskollinen niille jotka lähelleni kerran pääsevät.

24. R. käski kirjoittamaan että lempimieheni on R. Lempimieheni on R.

25. En yleensä ole näin ylettömän itsekeskeinen, mutta nyt se oli ihan virkistävää.

Kovalevy pirstaleina

2009-02-07T21:38:00.004+01:00

Kannettava tietokoneeni pimeni kesken kirjoitteluni joulun alla. Kaikki – ehdottomasti kaikki – mitä olin parin vuoden ajan kirjoittanut, tuottanut tai tallettanut koneen avulla hävisi samalla sekunnilla kun koneen ruutu pimeni ja näytöllä välkkyi teksti, joka ei jättänyt sijaa tulkinnoille. Läppärini kovalevy oli rikkoutunut - ja samalla moni muisto omasta elämästäni. Olin kuitenkin onnekas, kun sain myöhemmin pelastettua rikkoutuneelta koneelta ne tärkeimmät: kovalevylle tallennetut valokuvani.

Øyvind oli maailmanympärysmatkalla, parhaillaan Kiinassa ja junamatkalla kohti Tiibetiä. Jossain siellä Øyvindin kovalevy pimeni. 27-vuotias norjalainen istuu junassa tietämättä kuka hän on, missä hän on, kuka hänen äitinsä on – tai mikä ”äiti” ylipäänsä on. Øyvind ei junassa istuessaan ymmärrä mitä vieressä istuvat lapset ovat, tai että nämä lapset joku päivä ovat aikuisia ihmisiä. Hän ei myöskään ymmärrä ystävän, perheenjäsenen, maan, kansalaisuuden tai maapallon käsitettä. Ei mitään. Øyvind oli menettänyt kaiken muistinsa sisällön. Muistinmenetyksellä on kaksi muotoa, ja Øyvindin tapauksessa kysymys oli retrograadisesta muistinmenetyksestä, eli muodosta, jossa ihminen unohtaa kaiken mitä muistissa on ollut ennen muistinmenetykseen johtanutta mahdollista onnettomuutta, mutta jossa tämä kuitenkin kykenee varastoimaan uusia muistoja ja muistikuvia.

Juuri tätä Øyvind on tehnyt aina vuodesta 2001 lähtien, hänen havahduttuaan siihen todellisuuteen, josta hänen elämänsä alkoi. Nähtyään tietokoneensa hän osasi loggautua sisään sähköpostiinsa paperilapulle kirjoittamansa salasanan turvin, ja meiliboksista hänen onnistui haalia kasaan niitä ihmisiä, joilla saattoi olla joku yhteys tähän mieheen vailla menneisyyttä. Norjassa huolesta sairas äiti sai riipaisevan sähköpostiyhteydenoton pojaltaan, joka ei ymmärtänyt äidin käsitettä tai olemassaoloa – mutta joka kuitenkin oletti tämän henkilön jotenkin liittyvän elämäänsä.

Kukaan ei tänä päivänä tiedä, mitä Øyvindille Kiinassa tapahtui. Samantyyppisten muistinmenetysten taustalla voi olla aivotärähdys, päähän osunut isku, liikenneonnettomuus, syöpäkasvain tai epilepsia. Mutta syyllä ei Øyvindille ole suurtakaan merkitystä. Eikä sillä, ettei hän kyennyt tuntemaan mitään sitä vierasta naista kohtaan, joka kohtasi poikansa tapahtuneen jälkeen Los Angelesin lentokentällä. Nykyisin äidin ja Øyvindin välit ovat läheiset, vaikkakin suhteen laatu on hieman epätasapainossa – onhan toisella 27 vuotta enemmän muistikuvia ja muistoja toisesta.

Øyvindin erikoislaatuinen tarina on ääripää sille toiselle vaihtoehdolle: kaiken muistamiselle. Maailmassa kun on niitäkin ihmisiä, jotka muistavat kaiken – ehdottomasti kaiken. Tästä täydellisestä muistista ”kärsiville” on täysin luonnollista hahmottaa millainen säätila oli 15.marraskuuta 1991, mitä he söivät iltapalaksi toissa vuoden toisena perjantaina tai mitä televisiossa näytettiin sitä seuraavana lauantaina. Jokainen luettu lause, puhuttu sana tai koettu kokemus piirtyy kristallinkirkkaana näiden harvalukuisten ihmisten muistikaavioon.

Øyvindin tarinaan tutustuessani tämä toinen vaihtoehto tuli väistämättäkin mieleeni. Kumpi on onnellisempi? Se joka muistaa – vai se joka on kaiken menettänyt ja uuden alussa. Itse en sure tietokoneeni menetettyjen dokumenttien perään, ne voi aina korvata. Ja jopa Øyvind, kaikkensa menettänyt ja kaiken nollasta ehjäksi elämäksi muiden avulla kasannut, kuvaa elämäänsä yhdellä kauniin yksinkertaisella sanalla: onni. Jatkuva onnen tunne.

Jos pitäisi pakon edessä valita, tietäisin minkä vaihtoehdon valitsisin. Kun varmasti jokaisen elämässä – siinä täydellisessäkin - on jotain, mitä joskus haluaisi unohtaa.

Pieni ruokapakina

2009-01-17T08:38:00.008+01:00

Aamun Aftenpostenin pieni uutispätkä nostatti reaktioita gastronautin mielessä. Lehden mukaan Norjan kokkimaajoukkue ryhtyy yhdessä paikallisen maatalousministeriön kanssa taistoon maan ruokakulttuurin puolesta, vaatimattomana tavoitteenaan tehdä Norjasta "gourmet-maa" täällä vieraileville turisteille. Mikä onkaan sen luonnollisempi tavoite maalle, josta löytyvät niin maailman parhaat kokit kuin maailman parhaat raaka-aineetkin!

Hmmm... Norjalainen itsetunto on totaalisen toista luokkaa kuin esimerkiksi suomalainen. Siinä missä suomalainen hiihtäjä nöyränä puurtaa suoritustensa eteen keskellä pimeää hiihtolatua otsalamppu ojossa, mestaruudesta vasta haaveillen, on norjalainen hiihtäjä-Håkon jo ilmoittautunut maailman parhaaksi lajissaan. On toki tunnustettava fakta - jottei tämä vain menisi kateellisen panetteluksi - että Norjasta löytyy monta maailman parasta asiaa. Aivan kuten Suomestakin. Erona on vain se, että me suomalaiset usein vähättelemme omia suorituksiamme, erityisosaamistamme ja luonteenlaatuamme. Sisu pitää meidät pinnalla, mutta juuri se taitaa puuttua siinä vaiheessa kun voitto on kotona ja on aika paukutella henkseleitä. Turha vaatimattomuus kaunistaa monen monta suomalaista, sillä hyvistä suorituksista ja asioista on lupa olla ylpeä ja onnellinen. Ihan julkisestikin. Mutta ehkä yksi suomalainen ominaispiirre on myös teilata se, joka turhan suureen ääneen tuo onneaan julki? Sauli Niinistö presidentiksi -käyrät kääntyivät saman tien nousuun, kun mies meni salaa naimisiin eikä kenellekään julkisesti onneaan julistanut.

Ruokapostauksen sijaan tarina alkaa kääntyä kulttuurierojen pohdinnan puolelle, joten ohjaan huomion aasinsillan kautta takaisin itse asiaan. Ruokahan kun on kulttuuria parhaimmillaan, ja se jos mikä aiheuttaa kärkästä mielipiteiden vaihtoa monikulttuurisessa ystäväpiirissäni. Ruokaan liittyy niin paljon tunteita, muistoja ja henkilökohtaisia preferenssejä, että toivotan paljon onnea norjalaisten "Norja - maailman gourmet-maa" -projektille. On tosiasia, että norjalaiset keittiömestarit ovat kahmineet suhteessa maan kokoon nähden ehkä eniten kokkimaailmanmestaruuksia. Norjalaiset ovat kilpailijakansaa, ja kilpailuvietti on huima. Itse työskentelin viisi vuotta maailman parhaan baristan kumppanina, ja verkostooni on vuosien kuluessa kuulunut yksi jos toinenkin kokkimaajoukkueen jäsen. Samoin fakta on että tästä maasta löytyy upeat raaka-aineet minkä tahansa maailman huippuravintolan listalle. Monet pientuottajat elävät lähes pelkästään ympäri maailmaa sijaitsevien gourmet-ravintoloiden tilausten varassa. Jännittävä nähdä kuinka talouskriisi vaikuttaa heidän elinkeinoonsa - ja onko näiden pakko lähteä leveämmille markkinoille hengissä pysyäkseen.

Haasteeksi gourmet-projektille voi kuitenkin muodostua perinteen ohuus. Norjalaisella keittiöllä on vahvat perinteet, aivan kuten suomalaisellakin, suomalaisten keskuudessa, mutta ulkomaiselle perinnemaut voivat joskus olla ylipääsemätön haaste. Kuinka moni onkaan joutunut vierestä seuraamaan, kun ulkomaan vieraalle tarjotaan mämmiä, suomalaista pääsiäisen perinneherkkua? Ruokamaailmassa trendit tulevat ja menevät, mutta klassikot pysyvät ja antavat pohjan uusille ilmiöille. Ranska ja Italia yhdessä Välimeren maiden keittiöiden kanssa sekä Aasia - erityisesti kiinalainen keittiö - ovat kuitenkin ne, jotka ovat luoneet pohjan ruokakulttuurille yli kulttuuri-ja maarajojen. Norjalla on kaikki mahdollisuudet tarjota parasta osaamistaan täällä vieraileville turisteille, mutta uusi norjalainen keittiö tulee tuskin koskaan valtaamaan maailman kulinaristista sulatusuunia. Eikä se varmasti ole projektin tavoitekaan. Uskon ja toivon, että määränpäänä on kyetä tarjoamaan parhaista raaka-aineista - suuren meren kaloista, Lofooteilla laiduntaneista lampaista, tai Opplandin vuorilla metsästetyistä riekoista - mestarillisesti valmistettua hyvää ruokaa, joka jättää norjalaisen muistijäljen täällä vierailevan matkaajan mieleen.

Matkalla

2009-01-15T10:21:00.007+01:00

Rakastan matkustamista. Nähdä uusia maita, kohdata erilaisia ihmisiä, maistella paikallisia makuja, kokea uudenlaisia maisemia - ja sielunmaisemia. Sukeltaa tuntemattoman kaupungin tuntemattomille kujille tai uida viidakon keskeltä löytyvässä järvessä Guatemalassa. Syödä chorizoa Lissabonissa ja rauhoittua kauniissa moskeijoissa Istanbulissa. Kuunnella kivien kahinaa ranta-aallokossa Nizzassa tai eksyä Manhattanilla.

Lapsuuteeni eivät kuuluneet hiihtolomat Kanarialla, vaan muilla tavoin hankitut kokemukset ja elämykset. Kotona tai kotimaassa. Ehkä juuri sen vuoksi osaan arvostaa sitäkin enemmän niitä kokemuksia ja elämyksiä, joita olen voinut hankkia aikuisempana matkojeni kautta. Uskon että ainakin omalla kohdallani juuri se, että maailma on auennut minulle myöhemmin, on aukaissut myös arvostuksen ja kokemusten syvällisyyden aivan eri tavoin, kuin mitä se olisi tehnyt mikäli olisin nähnyt puoli maailmaa jo ensimmäisten parinkymmenen vuoden aikana. Nälkä kasvaa syödessä, ja mitä enemmän reissaan, sitä vahvempi on tunne että elämässäni ei ole riittävästi aikaa, rahaa tai mahdollisuuksia kaikkien niiden paikkojen kokemiseen, jotka matkalistallani yhä ovat. Onneksi. Olisi ikävää, mikäli olisin jo tässä vaiheessa kaiken nähnyt ja kokenut.

Olen myös oppinut, että usein itse matka on tärkeämpi kuin perilletulo. Matkan käsitteeseeni lasken siitä haaveilun, sen suunnittelun, lähtöpäivän odottelun, lentokentälle siirtymisen, lentokenttäfiilistelyn, kanssamatkustajien katsastelun, itse lentomatkan ja ne aivan uniikit ajatukset ja tunnelmat, jotka valtaavat mielen pilvien päällä, ylhäällä no-mans-landissa. Lentokoneessa en ole kenenkään tavoitettavissa, alapuolellani koko maailma ja edessäni jännittävä seikkailu.

Reissuinnossani on myös toinen puoli. Olen nimittäin koti-ihminen henkeen ja vereen. Kotini on linnani, olipa se sitten missä tahansa. Kotiini pääsevät vain hyvät ihmiset, ja jos kotini on kunnossa, myös minulla on mielenrauha. Siitä huolimatta mieleni valtaa säännöllisesti pakko lähteä. Olen matkoillani maailmalla joskus harvoin tullut paikkoihin, joissa tunnen tulleeni kotiin. Kodilla en silloin tarkoita fyysisiä puitteita, vaan mielentilaa, jossa joku paikka, maa, ihmiset tai kaupunki nostattaa vahvan tunteen kodista. Mielenkiintoista sinänsä, mutta nuo kokemukset ovat useimmiten sattuneet ympäristöissä, jotka ovat harvinaisen kaukana siitä arkitodellisuudesta ja kulttuurista, jossa muutoin elän arkeani ja jossa fyysinen kotini sijaitsee. Samalla on lohduttavaa tietää, että maailmalla on koteja, joihin voin aina palata. Koska siitähän matkustamisessa loppujen lopuksi juuri on kysymys; ilman lähtöä ei voi myöskään palata.

Taivaiden valtijattarena uuteen vuoteen

2009-01-04T12:31:00.005+01:00

Olen lentopelkoinen, joka jokaisella lentomatkallaan ottaa tietoisen riskin ja valinnan elämän ja kuoleman välillä. Kyllä, myös minun mielestäni lentämisen pelkääminen on täysin epärationalistista, ottaen huomioon, että lentäminen on kuitenkin yksi maailman turvallisimmista siirtymistavoista pisteestä A pisteeseen B. Lentopelko tekee lisäksi elämisen hieman monimutkaiseksi, mikäli on vapaaehtoisesti valinnut elämän "ulkomailla", eli siellä missä oma perhe ja läheiset eivät asu.

Lentopelko alkoi hiipien, ja oli pahimmillaan nelisen vuotta sitten. Ennen lentoja seurasin maanisesti säätilaa ja tuulen suuntaa, ja pohdin jarrutussiivekkeiden toimivuutta. Hieman tragikoomiseksi tämän tekee se tosiasia, että minut on jopa aikoinaan valittu erään suuren, skandinaavisen lentoyhtiön lentoemäntäkoulutukseen. Minkä tasapainoisen ja turvallisuutta huokuvan emännän lentoyhtiö minussa menettikään!

Myöhemmin olen kuitenkin saanut pelkoni hallintaan ja asiassa auttoi vanha viisaus, jonka mukaan pelon kohtaaminen voi usein olla paras keino päästä möröstä eroon. Ylitettyäni monen monta vuotta sitten Atlantin valtameren päätin lennon olevan ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun lähden mannerten väliselle lennolle. Mikäli kaikki menisi pieleen ja kone räjähtäisi tai joutuisi pakkolaskuun - kaikki nämä normaaleja ajatuksia lentopelkoisen päässä - olisi viimeinen leposijani Atlantin valtameri. Epämiellyttävä ajatus, vaikka merta rakastankin. Kun muutamaa vuotta myöhemmin minulle tarjoutui töiden merkeissä mahdollisuus lentää New Yorkiin ja itse asiassa työskennellä koko matkan ajan koneen laitteiden parissa, yhdessä lentoemäntien kanssa, päätin kohdata pelkoni. Tosin ehdin New Yorkin lennonkin yhteen kertaan jo perua. Onneksi tarjous toistui muutaman kuukauden kuluttua ja olin sen matkan jälkeen sinut pelkoni, lentokoneiden ja Atlantin valtameren kanssa. Asiaa auttoi myös koneen businessa classissa vietetty paluumatka Eurooppaan.

Lentäjäystäväni sanoi minulle kerran, että lentäjäpiireissä sanotaan lentoyhtiöiden Afrikan alkavan Alpeilta. Tämän hän minulle kertoi puhelimitse, istuessani ystäväni kahvilassa keskellä Aasian puoleista Istanbulia ja odotellessani paikallisen lentoyhtiön lentoa joka veisi minut takaisin kotiin. Niinpä, onnettomuustilastot ovat epäilemättä synkempää luettavaa eteläisemmillä yhtiöillä, mutta tästäkin tosiasiasta huolimatta olen sittemmin uhmannut kohtaloani ja lentänyt joka kerran Istanbuliin paikallista lentoyhtiötä käyttäen. Ja olen yhä hengissä.

Yksi jo menneen ja nyt alkaneen vuoden ehdottomista kohokohdista tapahtui minulle uudenvuodenpäivänä. Opiskelukaverini valitsi muutama vuosi sitten markkinoinnin johtotehtävien sijaan Finnairin lentäjäkoulutuksen, ja toimii nykyisin elämäänsä ylen tyytyväisenä Embraer-konetyypin kapteenina. Olimme buukanneet saman lennon, mikä käytännössä tarkoitti sitä että kapteeni uhrasi vuokseni uudenvuodenpäivänsä työn tekoon ja kutsui minut koneen cockpittiin matkalle Osloon. Kokemus oli maaginen!

Sain koneen kuningaspaikan lentäjän ja lentoperämiehen takana, päätä korkeammalla kumpaakin. Lukittuani itseni moninkertaisiin turvavöihin sain pikakurssituksen turvallisuudesta, sisältäen osuuden "mitä minun pitää tehdä mikäli sekä kapteeni että perämies menetetään". Tämä erityisesti oli omiaan nostamaan hien pintaan, sillä en todennäköisesti hädän keskellä olisi edes suoriutunut turvavöiden avaamisesta. Mieltäni kuitenkin rauhoitti se, että kummankin sivuikkunan viereen oli sijoitettu köysi, jota pitkin pääsisin kipuamaan ikkunasta ulos - mikäli siis pääsisin turvavöistä irti, saisin ikkunan auki, ja mahtuisin ikkunasta ulos. Ja mikäli ikkunan ulkopuolella olisi jotakin muutakin kuin ilmaa johon laskeutua...

Oli tähtikirkas ilta ja upea lentosää. Rullasimme kohti kiitorataa korvillamme kuulokkeet, jotka blokkasivat moottorimelun täysin tietoisuutemme ulkopuolelle. Kommunikoimme kuulokkeiden välityksellä, minkä lisäksi korviini kuului myös lennonjohdon kryptiset viestit. Hetkeä myöhemmin olimme ilmassa ja alapuolellamme säihkyivät Helsingin valot ja takavasemmalla Tallinnan hehku. Hitaasti, vaikka todellisuudessa niin nopeasti, liidimme halki yötaivaan, edessäni panoraamanäkymä aina Tukholmaan saakka. Upea, unohtumaton ja ainutkertainen kokemus.

Päästyämme matkakorkeuteen oli aika päivittää privaattikuulumiset ja vähän myös ystäviemme viime aikaiset uutiset. Pieni maailma, sillä myös lentoperämies oli opiskellut samaan aikaan samalla kampuksella kanssamme. Vaikka kaksikko vaikutti siltä, kuin he olisivat työskennelleet viimeiset kymmenen vuotta kimpassa, olivat he todellisuudessa tavanneet ensimmäistä kertaa kaksi tuntia aiemmin. Symbioosi ja ammattitaito olivat ilmiömäiset, ja kumpikin suitsutti Finnairin koulutuksen ja ammattitaidon tuomaa turvallisuudentunnetta, mikä oli ilmeistä myös pelkääjänpaikalla istuvalle vierailijalle.

En ole vielä koskaan tavannut elämäänsä tyytymätöntä lentäjää, ja jollakin ihmeellisellä tavalla ymmärsin taivaalle kaipaavia paremmin. Vaikka työ sisältää valtavan vastuun ja voi olla psyykkisesti ja fyysisesti joskus hyvinkin vaativaa, eivät työhuolet ulotu vapaa-ajalle ja työstä saatava palkkio pitää huolen taloudellisesta hyvinvoinnista. Kun lisäksi saa tehdä sitä, mistä pitää kaikkein eniten, on hyvän elämän avaimet epäilemättä jaettu useimmille lentäjille sillä hetkellä, kun he ensimmäistä kertaa istuvat cockpittiin.

Horisontissa siinsi Holmenkollen ja Gardermoenin lentokenttä. Liidimme kauniisti ja sulavasti alas kohti kiitorataa. Reilun tunnin unelmamatkani oli ohitse, ja ymmärsin todeksi sen, että usein matka on tärkeämpi ja merkityksellisempi kuin perilletulo. Ääni kokemuksen antamasta adrenaliinipistoksesta väristen kiitin ja halasin kapteenia, joka oli aikaissut minulle oven salaiseen, etuoikeutettujen maailmaan, jonne mielelläni haluaisin vielä joskus takaisin.